Vuohistoretkellä

Lokakuussa teimme hauskan retken Kavoussin kylän takaisille vuorille. Kotoa sinne ei ole kovin pitkä matka linnuntietä, mutta koiranhaukku (peninkuuluma siis, vanha suomalainen mitta) ei kanna välissä kohoavien vuorten ylitse. Ajomatkaa kertyi melkein tunti.

Isännällä ja emännällä oli mukana pikku reput eväineen, joten arvasimme, että nyt tehdään vähän pitempi lenkki vaihteeksi. Heti aluksi piti pysähtyä juttelemaan yhden sedän kanssa, hän halusi moikata minua, koska hänellä itsellään oli koiria myös. Ja kun hän näki Caran, hän innostui, että kylällähän on toinenkin ihan samanlainen koira! Kerroimme, että tapasimme hänet viime sunnuntaina kyläjuhlien aikaan. Sitä oli ihmettelemässä monta ihmistä.

Sitten aloitimme retken. En taaskaan meinannut tajuta, että polku välillä kääntyy takaisin samaan suuntaan. Miksi ei vain kiivetä suoraan ylös tai jatketa eteenpäin? Ihan selvästi joku oli kulkenut rinteitä muualtakin kuin polkuja pitkin. Emäntä hermoili, että putoan muka rotkoon, kun kiipeilin innoissani nuuskimassa ja tutkimassa rinteitä. Mitenkä minä, neljältä jalalta. Ihmisten eteneminen kieltämättä on aika työlästä tuolla vuorten rinteillä.

Maisemat olivat komeita! Minä olen aina rakastanut kaikenlaista tähystelemistä, nousen Suomen kotimetsissäkin kiville ja kannoille uljastelemaan. Mutta täällä se on ihan eri juttu, koska näkee niin kauas! Kuulen ja haistan siellä kaukana maisemassa sellaisia juttuja, joita ihmiset eivät kiikareillaan tavoita. Kirsunpää melkein rasittuu siitä nykimisestä, mikä kaukohaisteluun tarvitaan. Minulle tulee aina pienet vaahtoviikset, kun oikein nuuskuttelen.

Rotkossa alapuolellamme tietysti saattoi olla jotakin hyvin ikäännytettyä syötävää, sillä korpit raakkuivat siellä kovasti. Rastaat lauloivat siellä myös ja vesi solisi. Ylhäällä vuoren huippuja kiersivät pilviharsot ja etelässä taivas oli kokonaan pilvessä. Pohjoisessa puolestaan paistoi aurinko. Me saimme kulkea puolipilvisessä kevyesti tuulahtelevassa säässä, ja liikkuminen oli oikein miellyttävää vähän yli 20 asteen lämmössä.

Minä kuljin vapaana, mutta Caran pitää olla varmuusvaljaissa – muutenkin kuin vuoristokiipeilyssä. Se kun ei oikein hyvin näe eikä kuule, mutta on niin itsenäinen (itsepäinen!) luonteeltaan, että valitsee helposti omat reittinsä väärin, ja sitten eksyy. Nytkin se painui lohkareiden lomassa hirmu kyytiä ja emäntä sadatteli sen reittivalintoja, kun flexi kiertyi milloin kivien, milloin piikkipensaiden ympärille. Mutta ei uskoisi Sarppasta jo lähemmäs 14-vuotiaaksi, se mummo jaksaa porskuttaa!

Isännällä ja emännällä on harrastuksena koluta hyvin vanhoja ihmisten asumapaikkoja. En ole ennen ollut mukana niitä katsomassa, mutta nyt määränpäämme oli Azoria, ikivanha minolaisaikainen kylä vuorilla 300 - 350 metrin korkeudella. Piirroksista päätellen minolaisillakin on ollut koiria, joten odotin innolla, mitä niiltä raunioilta löytyy.

Polku, jota pitkin kuljimme, on hyvin vanha reitti vuoristokylästä toiseen. Paikoin tie oli oikein hyväkuntoinen, laatoilla päällystetty ja pengerretty. Isäntä intoili, että se oli roomalaisaikoina rakennettua kivetystä.

Minua rupesi puolivälissä matkaa todella paljon kiinnostamaan, mitkä otukset nenääni haiskahtivat. Isäntä ja emäntä sanoivat, että vuohien kellot siellä rinteessä kilahtelevat, ja että vuohet ovat EI niin kuin kanat ja lampaatkin. Minä olin kyllä toivonut, että jos ne olisivat edes vähän KISSSA… Tottelin kuitenkin, ja kuljin vain valppaana ja kiinnostuneena haistellen ja kuulostellen, josko pääsisin vähän edes vilkaisemaan näitä huumaavan tuoksuisia otuksia.

Ja sitten! Aivan polkumme varrella kulki lauma vuohia! Ne tuijottivat minua keltaisin silmin, joissa iirikset ovat hauskasti vaakasuorassa, ja olivat yhtä kiinnostuneita minusta kuin minä niistä. Jähmetyin pointteriasentoon tuijottamaan niitä toinen etujalka ylhäällä. Ne kuitenkin pelkäsivät isäntää ja emäntää ja loikkivat karkuun – noin vain pitkin rinteen louhikkoa ja puskien läpi! Voi, miten olisin halunnut seurata niitä. Isäntä otti minut varmuuden vuoksi hihnaan, että ei tulisi mitään epäselvyyttä asiasta.

Pitkin matkaa nämä sorkkajalkaiset viettelijät ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas, ja välillä vain niiden kellojen soitto yritti lumota meitä kulkijoita pois polultamme. Minä olisin voinut vähän maistella vuohen olemusta niiden pudottamista papanoista, mutta omistajat kerkesivät kieltää. Kuulemma emäntäkin haistoi ihan hyvin vuohien läheisyyden, joten kuvitelkaa sitten minun päätäni, kuinka pyörälle se meni!

Saavuimme parin tunnin patikoimisen jälkeen Azoriaan, kukkulalle vuorten väliin. Unohdin hetkeksi vuohet, kun lumouduin maisemasta. Olisin istunut kuuntelemassa ja katselemassa alhaalla olevaa Kavoussin kylää vaikka kuinka kauan. Merikin ylhäältä näkyi, ja kaukana Agios Nikolaos.

Ihmiset rupesivat lounaalle yhteen muinaisista talonraunioista. – Leikitään tavernaa, nauroivat. Me jouduimme tyytymään veteen, mutta se maistuu aina mainiolle, kun on ollut paljon muita mielenkiintoisia makuja ilmassa. Saimme sentään pikku nytyset voileipää. Osasimme käyttäytyä arkeologisella kaivausalueella mallikelpoisesti, taikka Cara taisi kyllä pissata. Minä olin haaveillut mehukkaasta mammutin luusta, eivätkös arkeologit kaivele niitä esille? Nämä rauniot olivat kuitenkin tyhjiin kaivetut. Ei edes kivettynyttä koiran viestiä, tai jos olikin, niin haju oli yli 3000 vuodessa haihtunut.

Lähdimme raunioilta takaisin alamäkeen, mutta eri puolelta kukkulaa. Kuljimme ohi 3250-vuotiaan oliivipuun. Se ei kiinnostanut kovin paljon, sillä se oli aidattu. Mikä määrä viestejä puun tyveen muuten olisi mahtunutkaan, kun sen ympärysmitta oli 14 metriä! Caraa ei olisi saatu ikinä pois sen luota.

Jatkoimme roomalaisten rakentamaa tietä alamäkeen. Ja silloin! Vuohet tulivat minua noutamaan! Ne ihanat seireenit loikkivat suurelle lohkareelle takanamme ja huusivat minulle: - Älä mene! Olet selvästi meidän kilimme, tule tänne elämään meidän kanssamme! Niitä oli kymmenkunta, ja ne päkättivät perääni kuorossa. Kun isäntä pakotti minut hihnan kanssa seuraamaan, ne kääntyivät ja loikkivat peräkanaa takaisin vuorten sumuisille rinteille, minun olympolaiset jumalattareni!

Alas kylälle ei ollut enää pitkä matka, vaikka polku oli paikoin kasvanut umpeen. Caran piti nöyrtyä syliin, sillä sen perspektiivi oli umpiviidakkoa, johon olisi eksynyt kuin minotauroksen labyrinttiin. Uskomatonta kyllä roomalainen kivetys kulki siellä puskien alla kuin olisi tehty vastikään eikä pari tuhatta vuotta sitten.

Kuljimme lopuksi Kavoussin kylän halki. Yhdellä parvekkeella meille haukkui bokseri! Sen lisäksi tietysti lukematon määrä muita pihakoiria. Saattaa olla, että jälkemme ovat nyt Kavoussin katubetonissa kuin filmitähdillä ikään, sillä kylässä tehtiin tietöitä.

Uskotteko, että kotona uni maittoi, kun palasimme neljän tunnin kävelyretkeltä. Näin unta vuohistani. Oikein ulisin ja loikin, ja sitten heräsin ja katselin ihmeissäni ympärilleni, kun olinkin tutussa olohuoneessa enkä rotkon reunamilla.

 

Vuoristoretki

Tällaisissa maisemissa sitä mennään!

Arvasimme Caran kanssa, että jotakin on tekeillä, kun nuo ihmiset touhusivat niin kovasti. Varmuuden vuoksi odotimme viime tippaan, saammeko namia lähtöpalkkioksi vai pääsemmekö mukaan. Kun sitten meille raotettiin auton ovea, olimme innokkaina istumassa takapenkillä.

Heti ekassa risteyksessä tuli yllätys: emme kääntyneetkään alamäkeen, vaan auton nokka pyörähti ylös, vuorille päin. Siellä me emme Caran kanssa olleet vielä käyneetkään. Tie nousi kiemurrellen aina vaan ylemmäs, ja pikku hiljaa minua alkoi sellainen kääntyily kuvottaa. Eihän aamupalasta ollut kuin pari tuntia. Joten niin siinä kävi, että meikäläiseltä pääsi puklu.

Voi eitä ja muutamaa ärräpäätä lukuun ottamatta ihmiset jaksoivat ottaa asian niin kuin pitääkin: ei paniikkia ja varsinkaan ei moitteita minulle, enhän minä sitä tahallani tehnyt. Olen tottunut veneilyyn Suomessa, joten ei minua pikku heilahtelu hetkauta, enkä yleensä tule pahoinvoivaksi autossa. Tämä oli kuitenkin nyt jo toinen kerta vuoristotien mutkissa, joten jospa nuo tästedes muistaisivat, että minulle vain jotakin ihan pientä suupalaa ennen kuin suunnataan kotoa ylävintikkaan.

Onneksi vahinkoni sattui juuri sellaisessa paikassa, missä tien varressa on lähde ja vesihana, joten porukat pääsivät siivoamaan auton melkein välittömästi. Odottelin kiltisti paikalle komennettuna tien varressa, kun isäntäväki juoksenteli kuin kaksi oravaa vesipisteelle ja takaisin autolle. Lopulta päästiin taas matkaan.

Melko pian mutkat loppuivat, sillä Isäntä kurvasi auton tien reunaan. Oikealla puolen avautui melkoinen pudotus alas laaksoon, mutta vasemmalla oli kutsuvan varjoinen mäntymetsä. Innoissani juoksin havumatolla, sillä täällä Kreetalla en ole vielä kertaakaan voinut poistua tieltä maastoon ilman, että pitää varoa kaikenlaisia piikkipensaita ja kivenmurikoita. Oliivimetsiköiden alustat ovat puolestaan soraa ja kynnöspeltoa. Nyt alla oli monta kymmentä senttiä paksu neulasmatto.

Pian pehmeä maa kuitenkin loppui ja muuttui tavanomaiseksi pensaikoksi, joten jatkoimme matkaa pitkin soratietä. Enempi kirmailu ei pian maittanut, sillä minun tuli kuuma, ja rupesin kyselemään, olisiko Emännällä juomakuppi mukana. Ei kuulemma vielä ollut tauon aika, vaan vasta vähän matkan päästä.

Kuljeskelimme ylös vuorta hyvän matkaa. Minä aina yritin jatkaa suoraan, mutta tie kääntyi samaan suuntaan kuin mistä oli juuri tultu, mutta ylemmäs. Täällä tiet ovat vähän hassuja. Suomessa tie kulkee suoraan ja koira hoitaa sen mutkittelun. Vaikka kai se on tuttua jo muinaisille kreikkalaisille, kun ovat antaneet suosituimmalle koristekuviolleen nimen ”juokseva koira”.

Lopulta sitten isäntä hyväksyi erään paljaan kallion meille pysähdyspaikaksi. Kiipesimme jyrkänteelle tien yläpuolelle ja ihmiset levittivät viltin alusikseen. Minä ja Cara asetuimme mieluummin varjoon. 

Taitettava vesikuppi on näppärä varuste

Minä palasin hetken päästä tielle, sillä kallio oli liian kuuma. Ensin  kuitenkin juotiin kunnon annos jääkylmää vettä. Cara oli kytkettynä, jotta hän ei harhaannu kauemmas ja eksy, kun on huono kuulemaan ja näkemään. Pari vuotta sitten hänkin pystyi olemaan aina lenkillä vapaana. Hyvin vanha kuoma silti jaksaa kulkea!

Cara on vuoristokiipeilyvaljaissa!
Oikeasti vain turvanarussa, että ei eksy toisista.

Noin 25 astetta on patikointiin vielä aika lämmin koirahenkilölle, Suomessa ei ehkä lähdettäisi niin kuumalla kovin pitkälle kävelylle. Ei vuorilla silti ihan kauhean kuuma ollut, tuuleskeli ihan raikkaasti ja korkeimmat huiput olivat kokonaan pilvessä. Aurinko vaan paistoi niin lämpimästi, että läähätytti. Kotona nelisensataa metriä alempana oli tietysti vielä kuumempaa. Syyskuussa on ollut täällä lämpöaalto, sanovat.

Kunhan oikeasti viilenee, pääsemme taas retkelle, ihmiset lupasivat. He olivat oikein mielissään hyvästä piknikistä ja hienoista maisemista, ja siitä, että me koiruudet olimme mukana. Vaikka matkalla sattuikin se oksu-juttu.

Huippua!

Punaisen täysikuun ulvojaiset

Seuraavana yönä ihmisperhe yllätti heräämällä juuri ensimmäisen kukonlaulun aikaan, viideltä. Silloin oli muuten ihan pimeää, mutta taivaalla oli täysikuu. Mutta millainen kuu! Ihan punainen!

Sitähän se isäntäväki oli herännyt ihmettelemään, kuunpimennystä. Pihalle pystytettiin kamera ja kaukoputki. Siinä ne sitten tiirailivat, ihmettelivät ja huokailivat. Minä asetuin vahtia pitämään, lämmintä oli saman verran kuin vuorilla päivällä, 24 astetta.

Ihmetteli sitä kuuta moni muukin. Oli todella hiljaista, kukot eivät tällä kertaa paljoa kiekuneet. Yleensä he tulevat vähän höpsöiksi juuri täysikuulla ja kiekanoivat koko yön. Kylän koirat sitä vastoin aukaisivat suunsa.

Minä kuuntelin ulvontaa tarkasti, mutta en osallistunut, vaikka emäntä koetti vähän yllyttää. Osaan ulvoa Caran säestyksellä oikein kauniilla altto-äänellä (Caran kimitys on ihan hirvittävää, jos saan kommentoida). En kuitenkaan osaa niin hyvin kreikkaa, että olisin nyt kehdannut osallistua kuorolaulantaan. Hienolta se kyllä kuulosti. Vaikka koirat eivät välttämättä pääse ketjuistaan toistensa kanssa tekemisiin, heillä on päivittäin ja öittäin näitä yhteisiä juttutuokioita, haukkuhetkiä ja laulukuoroja.

Kylläpä väsytti sen retken jälkeen

Tuttu vieras

Eräänä aamuna Isäntä ja Emäntä jättivät meidät kotiin ja lähtivät pihasta autolla. Olimme käyneet aamulla merenrannassa ja uineet, joten jäimme tottuneesti viettämään hellepäivää kotivahteina. Torkuimme tuulettimen ääressä makuuhuoneessa, mutta oikeasti olimme korva tarkkana koko ajan. Tai siis minä olin, tuo Sarppanen nyt mitään kuule muutenkaan. Mutta on hän hengessä mukana kovasti - ja tositoimissakin, vaikka ei aina ole ihan kärryillä siitä, miksi.

Puolilta päivin, kun helle oli kovimmillaan ja kaskaat kirskuttavat niin kovaa, että ei oikein tahtonut kuulla kunnolla muita ääniä kauempaa, sain korviini palaavan automme äänen. Rupesin puhkumaan ja huhhailemaan ja Carakin virkosi ja alkoi äristä minulle ja näykkiä kinttujani. Paimenrotuisilla on todella ärsyttäviä tapoja.

Mutta mitä minä kuulinkaan! Tietysti Isännän ja Emännän äänet - mutta myös Laurin!

Minähän siis tiedän, että ajoimme satoja peninkulmia tänne sieltä pohjoisesta, entisestä kodista. Meillä koirilla on tarkka tähtikartta päässämme, ja osaisin ehkä juosta täältä sinne entiseen kotiin takaisinkin. Onneksi ei ole tarvis: isäntäväki on täällä, eikä lämmintä ole pelkästään saunassa. Viihdyn hyvin, mutta jotakin puuttuu.

Meidän lauman nuoret jäsenet asuivat kanssamme kun olin pentu. Kiinnyin heihin kovasti. Sitten he rupesivat juoksentelemaan yhä kauemmas kotipesästä ja lopulta vuoron perään pakkasivat tavaransa ja muuttivat muualle.

Se oli minulle raskasta aikaa. Vartioin yötä päivää, että kuka nyt kulkee pihan ohi ja paukahtiko auton ovi meidän pihassa vai naapurissa. Kun nuoret tulivat kotiin käymään, villiinnyin ihan tolkuttomaksi, samoin kyllä hekin. Voi sitä vikinää, pussausta ja hännän paukutusta! Ja kun he taas lähtivät, kesti muutaman päivän, että totuin vain ydinlauman kesken olemiseen.

Mutta ajatella, että nyt Lauri oli seurannut meidän jälkiämme tänne! Ei hän kyllä tuoksunut Saksalle eikä Italialle, mistä kautta liekään oikaissut. Olimme molemmat ihan villinä jälleennäkemisen riemusta. Cara oli taas vähän pihalla koko jutusta eikä juuri muuta tuumannut kuin että jaa, Larppanen se siinä.

 

Sain siis mukavaa uima- ja peuhuuseuraa, mutta otti vähän koville meressä uida triathlonia elikäs kolmiodraamaa näiden kaikkien laumanjäsenten välillä.  

Isännän vuoro heittää renkku!
Mukana tuli vähän hiekkaa...

Kun nyt tässä tulin muistelleeksi noita menneitä muutenkin, voisin kertoa siitä ajasta, kun olimme vasta saapuneet Kreikkaan. Pitää tunnustaa, että tulin vähän lapselliseksi silloin. Meillä voimakkaasti kiintyvillä koirilla voi tulla joskus sellainen aivan karmaiseva hylätyksi tulemisen tunne, jota sanotaan eroahdistukseksi. Se sitten teettää kaikenlaista pöljää.

Eivät ilahtuneet Isäntä ja Emäntä, kun olivat olleet asioilla, ja kotiin tultuaan löysivät oven palasia lattialta. Olin vähän kokeillut, saisinko ulko-oven auki. (Se kuulemma hyvitetään vuokranantajalle ennen kuin täältä palataan Suomeen. Minua ei hyvitelty.)

Sen lisäksi minä pissasin sänkyyn eräänä iltana, kun olin jäänyt Caran kanssa kahdestaan. Aluksi nimittäin hermoilin ja läähätin suuni kuivaksi, kun en ollut oikein vielä tottunut lämpimään. Sitten join ison, monen litran kupin vettä melkein tyhjäksi. Istuin ihmisten sängyllä, josta näin ulos, ja odotin, palaavatko he ikinä. Sitten väsyin ja nukahdin ja hupsis, pissa karkasi housuun.

Meille leikatuille boksereille käy toisinaan pissivahinkoja, kertoi eläinlääkäri, ja on minulla siihen kyllä lääkkeetkin. Mutta ei mikään lääke pidätä sellaista juomamäärää. Onneksi täällä on tuo aurinko, joka kuivatti pestyn patjan muutamassa tunnissa. Eikä niin kovan juopottelun jälkeen pissa edes haissut paljon miltään.

Ihmisiä alkoi todella harmittaa, koska näiden juttujen lisäksi luin vähän kreikan sanakirjaa ja siirtelin muutamia kenkiä ja emännän rintsikoita, ilman isompia vaurioita, onneksi. Pentunahan sain aikaan kaikenlaista kiukuttavaa sotkua, kun purin tarmoani esineisiin ja huonekaluihin. En kai suunnitellut nyt samanlaista ajanvietettä itselleni, aikuisena koirana, kyselivät omistajat huolissaan.

Isäntäväki ryhtyi Toimenpiteisiin. Niihin kuuluivat pitkät, mukavat uintilenkit ennen yksinjäämistä, niin että väsyin. Sitten sänkyjen päälle asettuivat vahtia pitämään kameranjalka ja maalausteline, jotka pelottavasti huojahtavat heti, jos asettaa tassunkaan joustinpatjalle. Radio soittamaan klassista musiikkia. Tuulettimet pedin viereen olohuoneeseen ja maton viereen makkarin lattialle. Lopuksi dentastixit Caralle ja minulle lähtiäislahjaksi.

Lempipaikkani

Aluksi en huolinut koko dentastixia ollenkaan, vaan huokailin ja pyörin levottomana jaloissa, kun näin ihmisten tekevän lähtöä. En tykännyt myöskään siitä osasta Toimenpiteitä, että kun rakkaani palasivat kotiin, he eivät olleet huomaavinaankaan riemuani. Olivat vaan ihan että ei tässä mitään, nyt tultiin, alahan nukkumaan siitä. Vasta, kun olin vähän rauhoittunut, vaikkakin nolona ja ihmeissäni, he vähän tervehtivät minua.

Niin minä kuitenkin parissa viikossa ymmärsin, että ei kotiin jääminen ole täälläkään sen kummempi juttu. Täällä me nyt asumme, ja kyllä Emäntä ja Isäntä tulevat takaisin, vaikka välillä jättävät meidät. Emäntä oli hyvillään, kun lopulta aloin odottaa lähtöpalkkion saamista sen sijaan, että päivystän ovella.

Yhteistyö on voimaa.
Jugurttilusikkaa tiskaamassa

Edelleen olen huolissani lähtemisestä ja innoissani paluusta, mutta osaan ottaa rennommin. Kerran oli videokamera salaa kuvaamassa touhujamme, kun olimme pari tuntia kodin vahtina. Kamera kuvasi häntäni, kun häivyin makuuhuoneeseen nukkumaan, ja sitten ei pariin tuntiin mitään.

Lauri viipyi vain viikon, ja huomasin kyllä, että hän tekee lähtöä, kun kassiin alkoi kadota tavaraa. Katselin sitä vähän nuopeana. En ihmetellyt yhtään, kun isäntäväki lähti Laurin kanssa mutta palasi ilman häntä. Totuin siihen jo silloin, kun hän oli armeijassa. Kävin nuuskimassa tyhjän makuuhuoneen ja totesin, että sinne se poika taas häipyi, mutta näyttää löytävän meidät tarpeen tullen. Saisivat tytötkin tulla meitä tervehtimään!

Cara ei ui aallokossa vaan
mummoilee rannalla

Kipeänä

Olen nähnyt tällä reissulla pari typistettyhäntäistä bokseria. Minä olisin voinut pari päivää sitten myydä tämän oman häntäni pois eniten tarjoavalle. Se oli nimittäin aivan turkasen kipeä! Vesihäntä, sanoi emäntä heti kun huomasi tilanteeni, ja varmisti asian vielä netistä. Näkyy minulla olevan ainakin kohtalotovereita.

Hoito-ohjeena vesihäntään on kipulääke ja lepo. Onneksi kipulääkettä oli pari nappia jäljellä kotiapteekissa, vaikka eipä tuo juuri tuntunut auttavan. En tiennyt, miten päin nukkuisin, kun oli kuuma ja sattui. Yritin kiivetä syliinkin, josko paapominen auttaisi.

Vesihäntä syntyy yleensä uimisesta, ja on ilmeisesti hännän lihasten ylirasitustila, ne turpoavat kovasti ja häntä aivan kuin halvaantuu. Ei se liikkumattomuus kyllä halvausta ole, vaan häntään sattuu niin kovasti, ettei tee mieli heiluttaa sitä yhtään.

Näkyykö meri?
Häntä ei jaksa heilahtaakaan

Ja sitten eivät päästäneet minua uimaan muutamaan päivään! Vaikka täällä oli tosi helleaalto!

Olen ollut oikea vesipeto viime aikoina. Käymme uimassa joka päivä. Mukana rannassa minulla on renkku-lelu. Osaan ottaa keltaisen renkun, kun pyydetään. Se näkyy aalloissa paremmin kuin punainen. Kannan lelun rantaan ja takaisin ja saan paljon huomiota: olen ohikulkijoiden mielestä niin hauska, kun kannan lelua mukanani. Vähän ennen kotia kyllä sylkäisen renkun pois ja äippä saa kantaa sen perille ja pesuun.

Rannassa uin ihmisteni kanssa kilpaa noutamaan heidän heittämäänsä renkkua, se on kelluvaa mallia. Järvessä se uppoaa aika syvään mutta meressä se pysyy pinnalla. En pelkää aaltoja ollenkaan vaan sukeltelen sujuvasti niiden läpi. Kun ihmiset haluavat välillä kuivatella rantaviltillä, leikin yksikseni: laitan etutassun renkkuun ja oikaisen jalan tönkkösuoraksi, sitten kiskon hampailla itse keskenäni.

Piehtaroin hiekassa kuivatellakseni, sitten hilpasen takaisin rantatyrskyihin. Hukkaan renkun, leikisti vaan, ja löydän sen taas. Käyn välillä kysymässä, joko nyt ihmiset haluaisivat leikkiä. He huutavat aina kamalasti, jos ravistelen heille vähän vilvoitusta, mutta se on vain heidän huumoriaan. Kyllä he kohta heittävät renkun mereen ja sitten saan taas uida.

Onko tuulettimesta uimisen korvikkeeksi?

Pari päivää sitä piinaa kesti. Kuvitelkaa vaikka kova hammassärky mutta häntään, siltä minusta tuntui. Vähitellen aloin nostaa häntää vähäsen kävellessäni ja heilauttaa sitä pari kertaa ilostumisen merkiksi. Normaalistihan häntä on meikäläisen sielun peili ja tuntojen kuvastin, koko ajan pienessä liikkeessä -  tai sitten tosi isossa. ”Dafnilla on vinha perä”, sanoi meidän Suvi kerran.

Nyt olen taas päässyt uimaan. Komentavat kovasti ottamaan rauhallisesti ja renkku on pitänyt jättää kotiin. Myös rantahiekassa piehtaroinnit on pitänyt lopettaa alkuunsa ja itse olen yrittänyt ravistella vähän maltillisemmin, sillä siinähän häntä joutuu oikein kunnon kieputukseen.

Ei enää mitään metkuja, häntäseni!

Emäntä löysi kotimaastakin tuttua koirien särkylääkettä eläinlääkärin tarvikepuodin hyllystä ja osti purkillisen vastaisuuden varalle. Saan luvan jatkaa uimaharrastusta, koska häntä on pysynyt hyvänä.

Tänään isäntä snorklasi iltauinnilla ja minä pidin vahtia uimalla vieressä. Yritin ottaa sen pystyssä tököttävän kepin haltuuni, mutta emäntä sanoi, että älähän hukuta sitä miestä: se on hengitysputki.  

Tavernassa

Täällä Kreikassa matkailleille on tuttua, että tavernoissa hoitaa pöydänalussiivoojan ja kotilemmikki-ikävänsijaisen virkaa kirjava joukko kissoja. Koiriakin saattaa mahtua kaartiin, vapaana kuljeskelevia mutta monesti selvästi tavernan vakiokalustoon kuuluvia. Toisinaan asiakkaalla on mukana oma koiransa, eikä kukaan tee siitä mitään numeroa. Sellainen on minun isäntäväelleni kovasti mieleen.

Lounaalla Agios Nikolaoksen rantakadun varressa

Tuli Suomessakin muutama vuosi sitten voimaan sellainen laki, että vaikkapa kahvilaan saa mennä koiran kanssa. Tosin ruokapaikan omistaja saa itse päättää, haluaako kieltää lemmikkien sisäänpääsyn. Tässä otettiin askel muun Euroopan suuntaan. Kummasti eivät olleet muualla älynneet, että ihmisten kodeissa sisällä asustavat, sisäsiistit lemmikit voivat yhtäkkiä muuttua haitallisiksi bakteeripesiksi, jos ne tuodaan omasta kodista julkiseen ruokasaliin.

Omistajani päättivät, että kun kerran olemme koko pitkän matkan seuranneet heitä tänne etelään, olemme sitten mukana kaikessa niin paljon kuin mahdollista. Niinpä olemme päässeet moneen tavernaan. Itse asiassa toistaiseksi vain yksi paikka on pyytänyt, että odottaisimme ”ulkopuolella”. Hassua, sillä ei siinä tavernassa ole edes seiniä.

Me odotimme kiltisti puiden varjossa ja saimme kehuja muilta asiakkailta. Eräs mies kävi oikein kättelemässä isännän ja sanoi: ”Onnittelut! Teidän koiranne lähetettiin ulos odottamaan ja ne ovat tuolla aivan rauhallisesti ja hiljaa.” Eihän meillä ollut hätäpäivää: me näimme oman väkemme koko ajan ja saimme vesikupin viereemme. Moni asiakas kävi meitä ihastelemassa, yksi tyttö halailikin minua, joten emme me sille tavernalle huonoa mainosta olleet.

Kun olemme isäntäväen mukana reissun ruokatauolla tai joskus myös juhlissa, pötköttelemme nätisti pöydän alla tai meille osoitetussa nurkassa. Täällä kuumassa on aina hyvä asettua rennosti vaakatasoon milloin siihen vain on mahdollisuus, sanon minä. Tarkkailen siitä ympäristöä, ainakin periaatteessa. Olen minä kyllä välillä nähnyt myös unta tavernan pöydän alla. Oletkos sinä, hyvä lukijani?

Olemme olleet kahviloissa, tavernoissa, pita-baareissa ja toimistoissa. Johtunee minun ruoka-ainerajoituksistani, että muuta tarjoilua emme ole saaneet kuin vettä. Useimmiten mukana on oma taittomallinen vesikuppimme, mutta on meille tehty juomakuppi muovipussista, kerran leikattu muovipullosta, ja olemme saaneet myös pahvisen jäätelökupin astiaksi.

Oma kuppi jäi kotiin, mutta janoinen juo vaikka muovipussista

Emme kerjää, koska kotonakaan meitä ei ruokita pöydästä, emmekä siis ole oppineet odottamaan mitään. Vaikka on niissä tavernoissa kyllä mahtavat tuoksut. Minkä sille voi, että tippa tulee huuleen.

Henkilökunta ja toiset asiakkaat ovat suhtautuneet meihin positiivisesti. Minun isoa kokoani kunnioitetaan mutta myös ihaillaan. Joskus kyselevät rotuja ja ikää. Jotkut pyrkivät rapsuttelemaan. Siedän sen armollisesti, joskus vähän heilautan häntää, mutta en ole mikään spanieli, anteeksi vaan kaikki spanielit. No, ihan hyvä, etten tervehdi kaikkia samalla tarmolla kuin kotiväkeä. Siinä hännänpaukutuksessa eivät heppoisimmat tavernan pöydänjalat ehjänä säilyisi.

Kerran nukkuessani ravintolassa eräs todella rohkea kissa hiipi melkein nuuskimaan kasvojani. Olin kyllä salamana hereillä, kun isännällä petti pokka ja hän kuiskasi: ”KISSSA!” Kissa oli sitten loppuillan puussa, ja minulla oli vahtipaikka puun alla. Tämä oli myös tavernan väen toive, sillä joskus nämä kisut käyvät pissimässä pöytäliinoihin ja tuolinpäällisiin. Jospa oppisivat vähän karttamaan kyseistä ravintolaa.

Ihmettelevät täällä, kun minä hoidan nämä kissat niin vähäeleisesti. Saatan tuijottaa varovasti etenevää kissaa silmä tarkkana, mutta korvien liikkeistä huomaa, että odotan vain merkkiä omistajalta. Kun isännän tai emännän suusta suhahtaa –sssa, niin silloin alkaa salamannopea toiminta. En minä sen pitemmälle kissaa saattele kuin on lupa, sitten palaan hyvin tyytyväisenä kysymään, saisiko mahdollisesti palkkaa.

Tätä on harjoiteltu Suomessa kotipihassa, josta olen hienosti oppinut saattelemaan naapurin kollit tontin rajalle – mieluiten ajaisin ne puuhun, mutta rontit enimmäkseen osaavat juosta turvaan kotipihoilleen. Sinne minulla ei ole lupaa seurata.

Niinpä osaan lopettaa jahdin täälläkin lyhyeen. Sen ansiosta olen saanut joskus aploditkin. Emäntä sanoo, että onneksi osaan, sillä nämä kissat ovat taatusti toisen tason tappelijoita kuin kotimaan mirrit.

Kyllä minulta saavat kissat olla myös rauhassa, jos ollaan vieraassa tavernassa, missä kissat kuuluvat kalustoon. En esimerkiksi hauku tai murise, tuijotan vain. Cara on kerran ryhtynyt haukkumaan irtokoiraa kahvilassa, sen ainoan kerran, kun hän huomasi tunkeilijan. Cara on aika kuuro ja melkein sokea, kai vähän emmentaalikin, näin meidän kesken. Mutta silti hän on minun kaverini ja isosiskoni, älkää luulko, että mitenkään väheksyn 13 ½ vuoden iän tuomaa kokemusta.

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että ulkona edustamiseen tarvitaan tietynlaiset käytöstavat. Ei passaa riekkua kuin pahaiset kylärakit. Mutta ei maailmankansalaiseksi synnytä vaan kasvetaan. Jos ei saa koskaan tilaisuutta harjoitella, ei voi onnistuakaan.

Olen minä kyllä myös ylpeä siitä, että saan edustaa täällä suomalaista koirankasvatusta. Olen kuullut muutaman taputtelijan sanovan, että näistä koirista saisivat ottaa täkäläiset mallia. Silloin isäntäväki antaa meille mahtavat rapsutukset ja heistä aistii, että he ovat oikein onnessaan. 

Ääniä kylän koirakansalta

Aamulenkki meren rantaan. Meri siintää tuolla alhaalla.

Emme me ole Caran kanssa ainoita haukkukansan edustajia näillä rinteillä. Tai eivät nämä kuonolaiset täällä itse asiassa hauku, vaan aivan selvällä kreikalla sanovat gav-gav-gav! (Kreikaksi koira haukkuu: skilos gavgisi, toim. huom.) Varsinkin uimarannalle menevän kujan varrella olevat kaksi pikku veljestä vierekkäisissä kopeissa ja ketjuissa. Käheällä akuankkaäänellä ne gavkkuvat meille kun kuljemme ohi melkein joka päivä. Välillä ne kääntyvät kasvotusten ja huutavat toistensa suuhun. Hyvin kreikkalaista sananvaihtoa.

Täällä on melkein joka pihassa vähintään yksi koira. Jotkut niistä ovat pikku lemmikkejä yleensä naisten tai nuorten helmoissa, toiset enemmänkin vartijoiden ammattikuntaa. Luulen, että eräässä talossa on myös metsästyskoirien lauma. Isäntä toppuuttelee noin kahdeksan haukkujan porukkaansa nimiltä kutsuen, kun kuljemme ohi.

Osa naapureista tällä peninkuulumalla näyttää elävän elämäänsä kutakuinkin pysyvillä neliömetreillä. Lenkillä käy aika vähän muita koiria kuin me, mutta joitakin kuitenkin. Yksi nuori nainen kuljettaa neljää pientä koiraa. Joku nuorukainen lenkittää seefferin tapaista, toinen pitbullia.

Tilaa riittää

Kakipussit mukana, repussa
 juomakuppi ja vesipullo

Joskus me olemme kyllä liikkeellä melko kuumaan aikaan, joten sekin voi selittää vähäisten lenkkeilijöiden määrää. Toisaalta jotkut naapurikoirista tulevat iltalenkillä vastaan vapaana, joten kai niillä on sellainen vuorotyösysteemi, ainakin muutamilla. Kun on päivän ollut portsarina, joutaa illalla hengailemaan kujilla.

Joskus nämä vapaana lenkkeilijät tulevat varovasti nuuskimaan meitä, mutta täällä on sellainen kohteliaisuussääntö, että jos ei neito ole kavaljeeria vailla, hänet jätetään rauhaan. Kukaan ei ole alkanut pitempiä matkoja peesaamaan eikä haastamaan riitaa.

Tänään iltalenkillä eli voltalla tuli vastaan katras lampaita, viisi niitä oli. Emme ole ennen Sarpan kanssa tavanneet moisia otuksia ihan läheltä, mutta nekään eivät ennen olleet nähneet bokseria ja sipukkaa muutaman sentin päästä, joten niiden piti saada tehdä niin. Sitten niiden pomo koputti sorkallaan tietä ja kaikki karkasivat pois –ainakin metrin matkan. Ja taas piti tulla meitä ihmettelemään, muutaman kerran. Me olimme hiljaa, kun emme tiedä, mitä lampaille pitäisi sanoa. Mitä mää on kreikaksi. Ego?

 

Enimmäkseen pihoissa on pieniä haukkujia, useimmat näyttävät olevan ammatiltaan mamin puudeleita. Pari lenkkireittiemme varrella asuvaa vakiräkyttäjää annattelee meille parvekkeelta ja eräs pienen pieni tsihulainen kaiuttaa mahtipontisesti metalliportin alta betonikäytävästä. Olen kuitenkin nähnyt, että se on varsinainen rääpiskö, vaikka kovin uhoaa.

Kyllä täällä koirista tykätään kovasti. Me saamme aina paljon huomiota osaksemme. Silti täällä koiria voisi tietysti pitää vähän toisellakin tavalla, ennen kaikkea toivoisin, että ne saisivat olla sosiaalisemmissa väleissä ihmisten kanssa. Vartijakoirat minua eniten säälittävät, sillä usein ne ovat aika lyhyissä ketjuissa kiinni kopeissaan ja jotkut näyttävät viettävän päivänsä ihan yksin muuten autioilla työmailla. Toisaalta onhan Suomessakin paljon häkkikoiria, jotka joutuvat olemaan melko omissa oloissaan.

Tässä lannoitan oliivitarhaa

Täällä ei sillä tavalla ole vielä koiraharrastusta kuin Suomessa. Koirat ovat lemmikkejä, eivät näyttely- tai kisakavereita. Siksi ne eivät myöskään maksa hankkiessa juuri mitään, eikä rotukoiria näe paljonkaan. Minun rotuni kyllä tunnistetaan ja minua ihaillaan: Boxer! kuulen, kun minut ohitetaan kadulla, tavernassa tai rannassa.

 

Paljon täällä on sellaisia look-alike-hauvoja: melkein kuin saksanpaimenkoira, lähestulkoon papillon, vähän pienempi niin olisi chihuahua, wannabe villakoira. Sitten on sellaisia  kovasti toisiaan muistuttavia spanielmaisia katujen kulkureita tahi mammanmussukoita, joista Emäntä usein toteaa: ”Pieni saarikoira, matalaa mallia”. Olisiko siinä jalostumassa uusi rotu?

Erityisesti illan tullen kylämme kaikuu moniäänisestä haukunnasta. Me emme itse osallistu näihin haukkujaisiin, koska Cara ei enää kuule toisten haukkua eikä siksi tajua osallistua, ja minä olen muuten vähäpuheinen. Joskus yllyttävät haukkumaan ja silloin saan kunnon konsertin aikaan kylällä. Ensin tulee ihan hiljaista muutamaksi kunnioittavaksi sekunniksi, sitten alkaa protestiäänestys. Sellaiset ovat kuulemma täällä ihmistenkin arkipäivää.

Lenkin ja pesun jälkeen
 piehtarointi tekee kutaa!

Mistä minua nyt moititaan? 

Kreikan meri!

Meri on ihana!

Minä tykkäsin uida kotimaassa. Uin kylmässäkin vedessä, mutta tietysti mieluiten silloin, kun oli kuuma ja vesi mukavasti viilensi.

Meillä Sarppasen kanssa oli aluksi kova totutteleminen tähän uuteen ilmanalaan, sillä meidän uuden spitimme terassilla oli lämmintä jotain 28 astetta. Niinpä ihmisemme pakkasivat uimakamppeet kassiin ja meidät autoon. Emme ajaneet kuin puoli kilometriä, mutta olisi se matka ollut aika ikävä kuumissaan kävellä takaisin kotiin, sillä puolet on ylämäkeä.

Rannalla lähdin innolla vesirajaa kohti, mutta hiekka oli ihan tulikuumaa ja tassuja poltti. Emännän piti kopata Cara kainaloon, kun se vain jäi nostelemaan käpäliään. Meille laitettiin aurinkovarjo ja valtasimme ihmisten viltin, kun hiekka oli ihan polttavaa. He rupesivat pötkölleen pyyhkeiden päälle. Emäntä kyllä lupasi panna heti illalla pyykkiin meidän reissussa rähjääntyneen huopamme, niin että saamme oman rantapeiton. Varjo on hankittu ihan meitä koiria varten. Ihmisväkemme ei viihdy niin kauan rannalla, että tarvitsisivat varjostinta, he vain vähäsen näyttävät nahkaansa taivaan arskalle ja nauttivat uimisesta.

 

Niinpä pääsin uimaan! Aluksi vähän ihmettelin kohahtelevia aaltoja, mutta uskaltauduin veteen isännän perässä. Ja totta kai minä maistelin vettä. Voi kamala, miten suolaista se oli! Mutta jotenkin minä ajattelin, että ehkä se on niin kuin ihmisten ruoka, suolaahan siinäkin on. Jatkoin siis maistelemista, mutta kuulemma naamastani näki, että vähän pahaa se vesi oli.

 

Uinnin jälkeen nenääni mennyt suola alkoi kutittaa ja tein oikein mahtavia sarja-aivastuksia. Sitten keksin piehtaroida hiekassa itseni kuivaksi, ja toisia nauratti touhuni. Onneksi ranta ei oikeastaan ole hiekkaa vaan oikein pientä kiveä, joka ei ollenkaan samalla tavalla tartu kiinni märkään turkkiin. Minusta se tuntui samalta kuin kevättalven lumi, kun se on vähän ryynimäistä, ja haukkasin sitä suuhuni. Ei hyvä idea, ei alkuunkaan. No, vettä päälle.

 

Ainakin näin alkukesästä rantamme on melko tyhjä. Saamme olla siellä käytännössä ihan omassa rauhassamme. Joitakin ihmisiä saattaa olla joidenkin kymmenien metrien päässä, mutta eivät ne meistä välitä emmekä me niistä, vaikka mukana olisi niiden koiriakin. Rantaa jatkuu kilometritolkulla, joten kyllä kaikki mahtuvat. Ihan mahtava paikka!

 

Leikin ja telmin vedessä oikein sydämeni kyllyydestä. Piehtaroin ja uin, pidin hauskaa oikein koko rahan edestä. Sitten oli aika palata autolle, yli monta kymmentä metriä leveän kuuman rantakaistaleen. Vaikka auto oli lämmennyt auringossa, emme moittineet Caran kanssa ollenkaan sinne pääsyä.

Meriveden juominen kostautui kotiin tultua. Kuten emäntä ennusti, kaikki se suola pani minut oksentamaan kunnon lammikon, onneksi ulos pihalle eikä autoon. Puutarhaletkulla se siitä pihakiveykseltä hoitui ja samalla saimme me Sarppasen kanssa suihkun myös. Vesi ei ollut kylmää, täällä ei sellaista saa kuin jääkaapista, ja oikeastaan tykkäsimme suihkustakin.

Kun seuraavana päivänä tehtiin uusi rantareissu, osasin olla jo viisaampi enkä niellyt vettä paljoakaan. Enää ei tullut huonoa oloa. Uimalenkki aamukävelyn yhteydessä tai iltapäivällä pyöräily rantaan kuuluu jo kuvioihin. Pyörälenkin Cara taittaa korissa, minä kysyn aina, pääsenkö kyytiin, mutta minut panevat juoksemaan.

Meri on hieno juttu, rakastan uimista. Taidan tykätä tästä Kreikasta aina vaan entistä enemmän!