Kotiinpaluu koittaa

Ihmettelin vähäsen, kun taas mentiin lääkäriin, vaikka minut oli juuri lausuttu terveeksi korvatulehduksesta. 

Kiltisti asetuin kuitenkin taas odottamaan vuoroa. 

En oudoksunut pöydälle nostamistakaan, vaikka varmaan taas minua kiusattaisiin jotenkin.

Niin, sehän se syy lääkärikäyntiin itse asiassa oli: piti ottaa rabies-rokotus ja merkintä passiin kotimatkaa varten. Italia, jossa vietämme yhden yön, vaatii, että on oltava 20 päivää – 11 kk vanha rokotus, joten piikit piti ottaa. Lisäksi piti syödä matolääke lääkärin valvonnassa. Sillä torjutaan ekinokokin leviämistä Suomeen. Vaikka ei sitä täälläkään juuri tapaa, sanoi lääkäri. Mutta määräykset ovat määräyksiä, emmekä halua jäädä mihinkään karanteeniin matkalla.

Ekinokokkilääkityksessä me käytämme pidemmän aikavälin ohjelmaa kuin sellaiset koirat, jotka lentävät täältä Suomeen. He ottavat lääkettä enintään viisi päivää ennen Suomeen saapumista, me puolestaan kolme kertaa enintään 28 päivän välein, koska tuon viiden päivän marginaalissa olemme jo matkalla kotiin. Niinpä käymme popsimassa pillerit Marinelan luona vielä toisenkin kerran ennen kotimatkaa. 

Eläinlääkäriasema on täällä
 myös eläintarvikemyymälä.

Sitten meidän piti ostaa myös kuivamuonaa viikon kestävälle kotireissulle. Meille tilattiin sama ruoka, jota söimme vuosi sitten ennen takaisin raakaruokaan siirtymistä. Se on viljatonta, koska minä en voi syödä viljaa. Caralle vissiin pitää hommata jokin dieettipöperö, vai saisikohan laivalla tai huolto-asemaravintolassa tilattua keitettyä kanaa ilman suolaa ja mausteita, dogibägiin, kiitos?

Cara-vanhus voi suhteellisen hyvin. Haluaa kovasti olla mukana kaikessa, vaikka enimmäkseen makoilee ja torkkuu. Se on ollut mukana rantaretkellä, torkkumassa oman aurinkovarjon alla sekä tavernassa, torkkumassa pöydän alla. Kovasti aina innostuu, kun pääsee mukaan. Näyttää siltä, että Cara hyvinkin jaksaa kotiin saakka tältä maailmanmatkalta.

Osaan minäkin ottaa
 rennosti tavernassa.

Ajatelkaapa, jos koiran vuodet suhteutettuna ihmisen elinikään ovat seitsemän vuoden mittaisia, niin aika pitkä ulkomaanreissu tämä on meille ollut! Vieläköhän tunnemme kotipihan, kun sinne pääsemme? Isäntä on sanonut, että valvontakameran mukaan sielläkin on muutama kissa, jotka saan ajaa pois pihalta. Niiden vuoksi jaksan kyllä matkustaa läpi Euroopan!

Astrapi-kisun kanssa meistä on tullut kavereita. Saan edelleen ajaa muut kissat pois tavernan pöytäliinoja sotkemasta, kun vierailemme Katerinassa, mutta Astrapi hyväksyy meidät ja me annamme hänen olla rauhassa. Kiinnostuneita olemme, mutta sillä tavalla kuin tuttavista nyt ollaan. Hän ei myöskään enää nostele selkäänsä eikä pörhöile, kun tapaamme. Olen ehdottanut, että hän hankkisi ikioman koirakaverin, mutta kuulemma muita yhtä hyvätapaisia kuin Cara ja minä ei ole koko maailmassa. Mehän otamme kehut ja silitykset mielellämme vastaan!

Osaankohan minä enää haukkua suomeksi? Jospa suustani lähtee vain gav gav? Sukulaislapsi tosin mietti, kun Caran kanssa nuuskuttelimme lenkillä toisten reviirimerkintöjä, että onkohan ne pissitty kreikaksi. Mutta kyllä se kieli on ihan kansainvälinen, mitään ongelmia ei ole ollut.

Täytyy sanoa, että täällä Kreetalla koirat ovat sosiaalisempia kuin Suomessa. Sitä ei hevin uskoisi, kun ohittaa heitä lenkillä. Koppiinsa kytketty koira rähisee pihassaan hirmuisesti, mutta kadulla vastaan tullessaan osaa joko pitää etäisyyttä tai tervehtiä rauhanomaisin elkein.

Nämä kaverit ovat kyläkoiria,
tuskin kenenkään omistuksessa.
Näette kuitenkin, miten hyvin
he osaavat kohdata ihan
vieraan tyypin. Minä
vähän pörhistän karvojani.

 Remmissä rähjäämistä täällä ei juurikaan tapaa. Johtunee siitä, että koirat eivät useinkaan ole remmissä vaan omistajan mukana vapaana, ihan mutkattomasti ihmisjoukossa kadulla, kahviloissa, siellä, missä tapahtuu. Vieraat ihmiset ohitetaan välinpitämättömästi, koirat kierretään tai tervehditään tapauskohtaisesti. Omistajaa pidetään silmällä ja korvalla, ettei eksytä liian kauaksi. Me kyllä kuljemme kaupungilla turvavöissä eli remmissä. Ehkä minä en sitä tarvitsisi, mutta Cara nyt mennä touhottaa, ei näe eikä varsinkaan kuule.

Sekin mietityttää, että osaanko enää uida järvivedessä. Täällä kun ei ole mitään ongelmia tuon pinnalla pysymisen kanssa, vesi kannattelee niin mukavasti. Vaikka järvissä on tietysti se mukava puoli, että niistä voi juoda. Olen oppinut täällä purskuttelemaan aaltoja, suuhun ja pois, mutta se alkaa pian janottaa. Pelkään myös, että pitkät, ihanat uintilenkit yhdessä ihmisten kanssa jäävät tänne Kreetalle, kun varsinkaan emäntä ei tykkää mustista ja kylmistä järvivesistä.

Kyllähän nuo lupailevat, että palaan vielä takaisin. Ehkä sellaisella lentohärvelillä. En varmastikaan lyhyille lomille, mutta ensi kesäksi. Nuo kun pakkaavat ja touhottavat, niin minä taidan haudata luun takapihan johanneksenleipäpuun alle odottamaan. Kaivan sen sitten esille, kun tulemme takaisin tähän spitiin, Kreetan kotiin.

Piiloudun verhon taakse,
kun ympäriltä pakataan tavaroita.