Tavernassa

Täällä Kreikassa matkailleille on tuttua, että tavernoissa hoitaa pöydänalussiivoojan ja kotilemmikki-ikävänsijaisen virkaa kirjava joukko kissoja. Koiriakin saattaa mahtua kaartiin, vapaana kuljeskelevia mutta monesti selvästi tavernan vakiokalustoon kuuluvia. Toisinaan asiakkaalla on mukana oma koiransa, eikä kukaan tee siitä mitään numeroa. Sellainen on minun isäntäväelleni kovasti mieleen.

Lounaalla Agios Nikolaoksen rantakadun varressa

Tuli Suomessakin muutama vuosi sitten voimaan sellainen laki, että vaikkapa kahvilaan saa mennä koiran kanssa. Tosin ruokapaikan omistaja saa itse päättää, haluaako kieltää lemmikkien sisäänpääsyn. Tässä otettiin askel muun Euroopan suuntaan. Kummasti eivät olleet muualla älynneet, että ihmisten kodeissa sisällä asustavat, sisäsiistit lemmikit voivat yhtäkkiä muuttua haitallisiksi bakteeripesiksi, jos ne tuodaan omasta kodista julkiseen ruokasaliin.

Omistajani päättivät, että kun kerran olemme koko pitkän matkan seuranneet heitä tänne etelään, olemme sitten mukana kaikessa niin paljon kuin mahdollista. Niinpä olemme päässeet moneen tavernaan. Itse asiassa toistaiseksi vain yksi paikka on pyytänyt, että odottaisimme ”ulkopuolella”. Hassua, sillä ei siinä tavernassa ole edes seiniä.

Me odotimme kiltisti puiden varjossa ja saimme kehuja muilta asiakkailta. Eräs mies kävi oikein kättelemässä isännän ja sanoi: ”Onnittelut! Teidän koiranne lähetettiin ulos odottamaan ja ne ovat tuolla aivan rauhallisesti ja hiljaa.” Eihän meillä ollut hätäpäivää: me näimme oman väkemme koko ajan ja saimme vesikupin viereemme. Moni asiakas kävi meitä ihastelemassa, yksi tyttö halailikin minua, joten emme me sille tavernalle huonoa mainosta olleet.

Kun olemme isäntäväen mukana reissun ruokatauolla tai joskus myös juhlissa, pötköttelemme nätisti pöydän alla tai meille osoitetussa nurkassa. Täällä kuumassa on aina hyvä asettua rennosti vaakatasoon milloin siihen vain on mahdollisuus, sanon minä. Tarkkailen siitä ympäristöä, ainakin periaatteessa. Olen minä kyllä välillä nähnyt myös unta tavernan pöydän alla. Oletkos sinä, hyvä lukijani?

Olemme olleet kahviloissa, tavernoissa, pita-baareissa ja toimistoissa. Johtunee minun ruoka-ainerajoituksistani, että muuta tarjoilua emme ole saaneet kuin vettä. Useimmiten mukana on oma taittomallinen vesikuppimme, mutta on meille tehty juomakuppi muovipussista, kerran leikattu muovipullosta, ja olemme saaneet myös pahvisen jäätelökupin astiaksi.

Oma kuppi jäi kotiin, mutta janoinen juo vaikka muovipussista

Emme kerjää, koska kotonakaan meitä ei ruokita pöydästä, emmekä siis ole oppineet odottamaan mitään. Vaikka on niissä tavernoissa kyllä mahtavat tuoksut. Minkä sille voi, että tippa tulee huuleen.

Henkilökunta ja toiset asiakkaat ovat suhtautuneet meihin positiivisesti. Minun isoa kokoani kunnioitetaan mutta myös ihaillaan. Joskus kyselevät rotuja ja ikää. Jotkut pyrkivät rapsuttelemaan. Siedän sen armollisesti, joskus vähän heilautan häntää, mutta en ole mikään spanieli, anteeksi vaan kaikki spanielit. No, ihan hyvä, etten tervehdi kaikkia samalla tarmolla kuin kotiväkeä. Siinä hännänpaukutuksessa eivät heppoisimmat tavernan pöydänjalat ehjänä säilyisi.

Kerran nukkuessani ravintolassa eräs todella rohkea kissa hiipi melkein nuuskimaan kasvojani. Olin kyllä salamana hereillä, kun isännällä petti pokka ja hän kuiskasi: ”KISSSA!” Kissa oli sitten loppuillan puussa, ja minulla oli vahtipaikka puun alla. Tämä oli myös tavernan väen toive, sillä joskus nämä kisut käyvät pissimässä pöytäliinoihin ja tuolinpäällisiin. Jospa oppisivat vähän karttamaan kyseistä ravintolaa.

Ihmettelevät täällä, kun minä hoidan nämä kissat niin vähäeleisesti. Saatan tuijottaa varovasti etenevää kissaa silmä tarkkana, mutta korvien liikkeistä huomaa, että odotan vain merkkiä omistajalta. Kun isännän tai emännän suusta suhahtaa –sssa, niin silloin alkaa salamannopea toiminta. En minä sen pitemmälle kissaa saattele kuin on lupa, sitten palaan hyvin tyytyväisenä kysymään, saisiko mahdollisesti palkkaa.

Tätä on harjoiteltu Suomessa kotipihassa, josta olen hienosti oppinut saattelemaan naapurin kollit tontin rajalle – mieluiten ajaisin ne puuhun, mutta rontit enimmäkseen osaavat juosta turvaan kotipihoilleen. Sinne minulla ei ole lupaa seurata.

Niinpä osaan lopettaa jahdin täälläkin lyhyeen. Sen ansiosta olen saanut joskus aploditkin. Emäntä sanoo, että onneksi osaan, sillä nämä kissat ovat taatusti toisen tason tappelijoita kuin kotimaan mirrit.

Kyllä minulta saavat kissat olla myös rauhassa, jos ollaan vieraassa tavernassa, missä kissat kuuluvat kalustoon. En esimerkiksi hauku tai murise, tuijotan vain. Cara on kerran ryhtynyt haukkumaan irtokoiraa kahvilassa, sen ainoan kerran, kun hän huomasi tunkeilijan. Cara on aika kuuro ja melkein sokea, kai vähän emmentaalikin, näin meidän kesken. Mutta silti hän on minun kaverini ja isosiskoni, älkää luulko, että mitenkään väheksyn 13 ½ vuoden iän tuomaa kokemusta.

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että ulkona edustamiseen tarvitaan tietynlaiset käytöstavat. Ei passaa riekkua kuin pahaiset kylärakit. Mutta ei maailmankansalaiseksi synnytä vaan kasvetaan. Jos ei saa koskaan tilaisuutta harjoitella, ei voi onnistuakaan.

Olen minä kyllä myös ylpeä siitä, että saan edustaa täällä suomalaista koirankasvatusta. Olen kuullut muutaman taputtelijan sanovan, että näistä koirista saisivat ottaa täkäläiset mallia. Silloin isäntäväki antaa meille mahtavat rapsutukset ja heistä aistii, että he ovat oikein onnessaan. 

Ääniä kylän koirakansalta

Aamulenkki meren rantaan. Meri siintää tuolla alhaalla.

Emme me ole Caran kanssa ainoita haukkukansan edustajia näillä rinteillä. Tai eivät nämä kuonolaiset täällä itse asiassa hauku, vaan aivan selvällä kreikalla sanovat gav-gav-gav! (Kreikaksi koira haukkuu: skilos gavgisi, toim. huom.) Varsinkin uimarannalle menevän kujan varrella olevat kaksi pikku veljestä vierekkäisissä kopeissa ja ketjuissa. Käheällä akuankkaäänellä ne gavkkuvat meille kun kuljemme ohi melkein joka päivä. Välillä ne kääntyvät kasvotusten ja huutavat toistensa suuhun. Hyvin kreikkalaista sananvaihtoa.

Täällä on melkein joka pihassa vähintään yksi koira. Jotkut niistä ovat pikku lemmikkejä yleensä naisten tai nuorten helmoissa, toiset enemmänkin vartijoiden ammattikuntaa. Luulen, että eräässä talossa on myös metsästyskoirien lauma. Isäntä toppuuttelee noin kahdeksan haukkujan porukkaansa nimiltä kutsuen, kun kuljemme ohi.

Osa naapureista tällä peninkuulumalla näyttää elävän elämäänsä kutakuinkin pysyvillä neliömetreillä. Lenkillä käy aika vähän muita koiria kuin me, mutta joitakin kuitenkin. Yksi nuori nainen kuljettaa neljää pientä koiraa. Joku nuorukainen lenkittää seefferin tapaista, toinen pitbullia.

Tilaa riittää

Kakipussit mukana, repussa
 juomakuppi ja vesipullo

Joskus me olemme kyllä liikkeellä melko kuumaan aikaan, joten sekin voi selittää vähäisten lenkkeilijöiden määrää. Toisaalta jotkut naapurikoirista tulevat iltalenkillä vastaan vapaana, joten kai niillä on sellainen vuorotyösysteemi, ainakin muutamilla. Kun on päivän ollut portsarina, joutaa illalla hengailemaan kujilla.

Joskus nämä vapaana lenkkeilijät tulevat varovasti nuuskimaan meitä, mutta täällä on sellainen kohteliaisuussääntö, että jos ei neito ole kavaljeeria vailla, hänet jätetään rauhaan. Kukaan ei ole alkanut pitempiä matkoja peesaamaan eikä haastamaan riitaa.

Tänään iltalenkillä eli voltalla tuli vastaan katras lampaita, viisi niitä oli. Emme ole ennen Sarpan kanssa tavanneet moisia otuksia ihan läheltä, mutta nekään eivät ennen olleet nähneet bokseria ja sipukkaa muutaman sentin päästä, joten niiden piti saada tehdä niin. Sitten niiden pomo koputti sorkallaan tietä ja kaikki karkasivat pois –ainakin metrin matkan. Ja taas piti tulla meitä ihmettelemään, muutaman kerran. Me olimme hiljaa, kun emme tiedä, mitä lampaille pitäisi sanoa. Mitä mää on kreikaksi. Ego?

 

Enimmäkseen pihoissa on pieniä haukkujia, useimmat näyttävät olevan ammatiltaan mamin puudeleita. Pari lenkkireittiemme varrella asuvaa vakiräkyttäjää annattelee meille parvekkeelta ja eräs pienen pieni tsihulainen kaiuttaa mahtipontisesti metalliportin alta betonikäytävästä. Olen kuitenkin nähnyt, että se on varsinainen rääpiskö, vaikka kovin uhoaa.

Kyllä täällä koirista tykätään kovasti. Me saamme aina paljon huomiota osaksemme. Silti täällä koiria voisi tietysti pitää vähän toisellakin tavalla, ennen kaikkea toivoisin, että ne saisivat olla sosiaalisemmissa väleissä ihmisten kanssa. Vartijakoirat minua eniten säälittävät, sillä usein ne ovat aika lyhyissä ketjuissa kiinni kopeissaan ja jotkut näyttävät viettävän päivänsä ihan yksin muuten autioilla työmailla. Toisaalta onhan Suomessakin paljon häkkikoiria, jotka joutuvat olemaan melko omissa oloissaan.

Tässä lannoitan oliivitarhaa

Täällä ei sillä tavalla ole vielä koiraharrastusta kuin Suomessa. Koirat ovat lemmikkejä, eivät näyttely- tai kisakavereita. Siksi ne eivät myöskään maksa hankkiessa juuri mitään, eikä rotukoiria näe paljonkaan. Minun rotuni kyllä tunnistetaan ja minua ihaillaan: Boxer! kuulen, kun minut ohitetaan kadulla, tavernassa tai rannassa.

 

Paljon täällä on sellaisia look-alike-hauvoja: melkein kuin saksanpaimenkoira, lähestulkoon papillon, vähän pienempi niin olisi chihuahua, wannabe villakoira. Sitten on sellaisia  kovasti toisiaan muistuttavia spanielmaisia katujen kulkureita tahi mammanmussukoita, joista Emäntä usein toteaa: ”Pieni saarikoira, matalaa mallia”. Olisiko siinä jalostumassa uusi rotu?

Erityisesti illan tullen kylämme kaikuu moniäänisestä haukunnasta. Me emme itse osallistu näihin haukkujaisiin, koska Cara ei enää kuule toisten haukkua eikä siksi tajua osallistua, ja minä olen muuten vähäpuheinen. Joskus yllyttävät haukkumaan ja silloin saan kunnon konsertin aikaan kylällä. Ensin tulee ihan hiljaista muutamaksi kunnioittavaksi sekunniksi, sitten alkaa protestiäänestys. Sellaiset ovat kuulemma täällä ihmistenkin arkipäivää.

Lenkin ja pesun jälkeen
 piehtarointi tekee kutaa!

Mistä minua nyt moititaan? 

Kreikan meri!

Meri on ihana!

Minä tykkäsin uida kotimaassa. Uin kylmässäkin vedessä, mutta tietysti mieluiten silloin, kun oli kuuma ja vesi mukavasti viilensi.

Meillä Sarppasen kanssa oli aluksi kova totutteleminen tähän uuteen ilmanalaan, sillä meidän uuden spitimme terassilla oli lämmintä jotain 28 astetta. Niinpä ihmisemme pakkasivat uimakamppeet kassiin ja meidät autoon. Emme ajaneet kuin puoli kilometriä, mutta olisi se matka ollut aika ikävä kuumissaan kävellä takaisin kotiin, sillä puolet on ylämäkeä.

Rannalla lähdin innolla vesirajaa kohti, mutta hiekka oli ihan tulikuumaa ja tassuja poltti. Emännän piti kopata Cara kainaloon, kun se vain jäi nostelemaan käpäliään. Meille laitettiin aurinkovarjo ja valtasimme ihmisten viltin, kun hiekka oli ihan polttavaa. He rupesivat pötkölleen pyyhkeiden päälle. Emäntä kyllä lupasi panna heti illalla pyykkiin meidän reissussa rähjääntyneen huopamme, niin että saamme oman rantapeiton. Varjo on hankittu ihan meitä koiria varten. Ihmisväkemme ei viihdy niin kauan rannalla, että tarvitsisivat varjostinta, he vain vähäsen näyttävät nahkaansa taivaan arskalle ja nauttivat uimisesta.

 

Niinpä pääsin uimaan! Aluksi vähän ihmettelin kohahtelevia aaltoja, mutta uskaltauduin veteen isännän perässä. Ja totta kai minä maistelin vettä. Voi kamala, miten suolaista se oli! Mutta jotenkin minä ajattelin, että ehkä se on niin kuin ihmisten ruoka, suolaahan siinäkin on. Jatkoin siis maistelemista, mutta kuulemma naamastani näki, että vähän pahaa se vesi oli.

 

Uinnin jälkeen nenääni mennyt suola alkoi kutittaa ja tein oikein mahtavia sarja-aivastuksia. Sitten keksin piehtaroida hiekassa itseni kuivaksi, ja toisia nauratti touhuni. Onneksi ranta ei oikeastaan ole hiekkaa vaan oikein pientä kiveä, joka ei ollenkaan samalla tavalla tartu kiinni märkään turkkiin. Minusta se tuntui samalta kuin kevättalven lumi, kun se on vähän ryynimäistä, ja haukkasin sitä suuhuni. Ei hyvä idea, ei alkuunkaan. No, vettä päälle.

 

Ainakin näin alkukesästä rantamme on melko tyhjä. Saamme olla siellä käytännössä ihan omassa rauhassamme. Joitakin ihmisiä saattaa olla joidenkin kymmenien metrien päässä, mutta eivät ne meistä välitä emmekä me niistä, vaikka mukana olisi niiden koiriakin. Rantaa jatkuu kilometritolkulla, joten kyllä kaikki mahtuvat. Ihan mahtava paikka!

 

Leikin ja telmin vedessä oikein sydämeni kyllyydestä. Piehtaroin ja uin, pidin hauskaa oikein koko rahan edestä. Sitten oli aika palata autolle, yli monta kymmentä metriä leveän kuuman rantakaistaleen. Vaikka auto oli lämmennyt auringossa, emme moittineet Caran kanssa ollenkaan sinne pääsyä.

Meriveden juominen kostautui kotiin tultua. Kuten emäntä ennusti, kaikki se suola pani minut oksentamaan kunnon lammikon, onneksi ulos pihalle eikä autoon. Puutarhaletkulla se siitä pihakiveykseltä hoitui ja samalla saimme me Sarppasen kanssa suihkun myös. Vesi ei ollut kylmää, täällä ei sellaista saa kuin jääkaapista, ja oikeastaan tykkäsimme suihkustakin.

Kun seuraavana päivänä tehtiin uusi rantareissu, osasin olla jo viisaampi enkä niellyt vettä paljoakaan. Enää ei tullut huonoa oloa. Uimalenkki aamukävelyn yhteydessä tai iltapäivällä pyöräily rantaan kuuluu jo kuvioihin. Pyörälenkin Cara taittaa korissa, minä kysyn aina, pääsenkö kyytiin, mutta minut panevat juoksemaan.

Meri on hieno juttu, rakastan uimista. Taidan tykätä tästä Kreikasta aina vaan entistä enemmän!

Pitkällä matkalla

Kerronpa teille nyt matkasta uuteen kotiini, eli spitiin, niin kuin me täällä Kreikassa haukumme. Varoitan, että nyt tulee vähän kakka- ja pissajuttuja, mutta olen minä kuullut, että koiraihmiset puhuvat niitä kahvipöydässäkin, joten ei kai se niin haittaa.

Yhtenä aamuna Isäntä ja Emäntä heräsivät tosi aikaisin touhuamaan Matkalle lähtöä. Edellisenä iltana auto oli pakattu valmiiksi ja me olimme vähän huolissamme, että otetaanko meitä mukaan. Riemu oli suuri, kun meille puettiin turvavyöt ja pääsimme Miton takapenkille. Emäntä oli tehnyt sinne uudet päällisetkin meitä varten.

Mietimme, mennäänköhän nyt venereissulle vai Suomussalmen mökille, mutta ei: aina vaan kauemmas kohti etelää jatkui automatka. Vuosaaressa Suomen reunalla minun käskettiin pissiä nurmikolle yhden huoltoaseman taakse. Caralla sellainen homma onnistuu ihan tuosta vaan, mutta minulla otti kovasti luonto vastaan. En kotonakaan tee asioita leikatulle nurmikolle. Lopulta emäntä suostui päästämään minut ojaan saakka ja sain pissattua.

Sepä olikin hyvä, sillä seuraavaksi jonotimme isoon veneeseen todella pitkän aikaa. Omassa hytissä, jonka lattialle meidän oma vilttimme levitettiin, saimme lopulta syödäksemme. Syönnin jälkeen minä mielelläni kävisin lenkillä ja asioimassa, mutta sepä olikin sitten kinkkinen juttu. Nimittäin voitteko kuvitella, että meidän koirien olisi pitänyt pissiä ja kakkia laivan lattialle! Olihan se lattia toki ulkona, ja sinne oli tehty sellainen hiekkalaatikkokin, mutta se löyhkäsi pissalle jo monen metrin päähän. En minä saattanut sinne pissata. Cara pissasi sinne kannelle toiseen kohtaan, niin kuin moni muukin koira oli tehnyt, mutta minä kuljin varpaillani ja olin ihan sen näköinen, että pyörryn inhosta.

 

Koko iltana en ollenkaan pissannut. Vasta kun emäntä aamulla varhain vei minut yksin kannelle ja laski vapaaksi, etsin perimmäisen nurkan, jossa ei ollut muiden jälkiä, ja sinne tein ison lammikon. Se jäi sitten ainoaksi lattialle pissimiseksi minulta, sen vannon.

Vasta seuraavana iltana pääsimme sieltä isosta veneestä pois, mutta ensin piti ajaa autolla vähän aikaa, ennen kuin me pääsimme ulos. Kaikki hajut olivat vieraita, toisten koirien merkinnät olivat saksaksi, ja minulta meni vähän aikaa ennen kuin saatoin löytää pissipaikan. Mutta voitte uskoa, että oli helpotus saada asioitua! Illalla pääsimme vielä useammallekin lenkille, kun Isäntä ja Emäntä löysivät meille varatun hotellin ja käyttivät meitä sitten lenkillä sen ympäristössä. Hotelli oli onneksi sellaisessa paikassa, että lähellä oli sopivaa joutomaata minunkin käydä soveliaan matkan päässä tallatuista poluista.

Sitten ajettiin kokonainen päivä autolla aina vaan etelämmäs. Pikku hiljaa maa alkoi kohota, me koirat sen tunsimme vaikka emäntä sanoi, että vuoret kasvoivat eteen ihan yhtäkkiä illan suussa. Saavuimme korkeiden Alppien juurelle kivaan pikku majataloon, jossa oli asiakkaana paljon muitakin koiria. Yöpyä niistä ei tainnut ketään muuta kuin me, mutta omistajillakin oli kolme koiraa ja he sanoivat, että totta kai voimme tulla ravintolaan vaikka sisälle.

Oli lämmin ilta, joten omat ihmisemme söivät ulkona, mihin ruokapöytiä oli laitettu monta. Saimme olla pöydän alla ja meitä kävi moni rapsuttelemassa. Vaikka yleensä Caraa sanotaan meistä suloisemmaksi, niin tällä matkalla minä sain enemmän huomiota. Kai saksalaiset ymmärtävät kansallisrodun päälle, olenhan Deutcher Boxer.

No niin, ja parasta koko paikassa oli tietenkin se, että pääsin lenkillä olemaan vapaana ja tiedätte kyllä, miksi se oli niin erityisen helpottavaa.

Aamulenkin jälkeen lähdimme taas ajamaan, hohhoijaa. Kiipesimme niiden vuorten ylitse ja aloimme laskeutua jälleen alaspäin. Autossa meillä oli ihan mukavaa, kun ilmastointi piti sen viileänä. Siksipä minusta oli aivan hurjaa, kun pysähdyimme Italiassa ja siellä oli yhtäkkiä 34 astetta lämmintä! Arvatkaapa, kuka läähätti sen pysähdyksen jälkeen puoli tuntia!

Perillä pikkuisessa Bed and Breakfast –paikassa, Il Pozzo Fioritossa, meitä odotti oikein mukava nuori Simone-isäntä. Hän kertoi, että olemme ensimmäiset Italian ulkopuoliset vieraat ja ensimmäiset koiravieraat! Saimme valita, halusimmeko nukkua sisällä vai ulkona koirakennelissä. Halusimme sisälle omalle viltillemme. Pitää mainita, että kävin kakkimassa omistajien viljapeltoon, toivottavasti he tykkäsivät, että lannoitin sitä.

Tutustuimme Simone-isännän kanssa oikein hyvin sillä aikaa, kun omat ihmisemme purkivat autoa. Simone heitti minulle renkkua isolla pihallaan ja oppi sanomaan minulle suomeksi ”irti” ja ”istu”, kun en totellut italiaa. Oikein oppivainen kaveri.

We want to give special thanks to our very friendly hosts in Il Pozzo Fiorito! Simone Rossi played with the dogs while we were busy with our luggage and other things. Both dogs and owners enjoyed the large garden and great facilities to rest and freshen after a very long day in the car. There was a clean and shady kennel for the dogs in the garden but they were also welcome inside the house, where they could sleep nicely in the same room with te owners.

Perjantaina saimme lepäillä yli puolen päivän ennen kuin piti lähteä taas matkaan. Vietimme pari tuntia pihalla kennelissä, jossa saimme olla varjossa ulkona, kun isäntäväki kävi Simonen kanssa ajelulla viinitilalla ja muutenkin maaseudulla. Olimme ihan rauhallisia, kun he palasivat, häkki oli hyvällä näköalapaikalla puutarhan reunalla ja odotimme siellä kaikessa rauhassa.

Ajoimme satamaan, minne ei ollut pitkä matka. Odottelu oli sitä vastoin tosi pitkä, mutta me otimme jo rutiinilla senkin. Olimme mukana, kun isäntäväki otti frappé-kahvit kahvilakioskilta, eikä kukaan ollut moksiskaan. Laivassa meille oli melkein samanlainen hytti kuin edellinenkin, ja pissapaikka löytyi ylimmältä kannelta. En tosin pyörtänyt päätöstäni olla pissaamatta lattialle, mutta Cara lirautteli ihan kuin kotipolun varteen.

 

Se oli hyvä juttu, että niitä ikäviä kuonokoppia ei tarvinnut pitää. Laivalla oli toisiakin koiria, eikä kenelläkään ollut mitään naamaria. Siellä ne kuljeksivat pitkin yläkantta ja olivat mukana ravintolassa, joten me liityimme joukkoon. Minusta tykättiin erityisesti, ja missä kuljinkin, minulle lähetettiin lentosuukkoja! Sain rapsutuksia ja hyväksyviä katseita. Suomalaiset eivät ole ollenkaan niin koirarakkaita kuin nämä etelän ihmiset, jos minulta kysytään!

Eräskin setä tuli varta vasten jututtamaan ja kyselemään, miten olemme matkustaneet, kun odottelimme autokannelle pääsyä lauantaiaamuna. Hän sanoi kyselevänsä siksi, että ei haluaisi laittaa omaa koiraansa kannelle kenneliin. Hytissähän me matkustimme, totta kai. Mutta oli joku koira matkustamassa yläkannella sellaisessa vähän vankilan näköisessä häkissä. Minuakin se säälitti, niin kuin myös sitä kivaa setää.

Sitten ajettiin taas. Emäntä huokaili, miten ihania Kreikan vuoret ovat ja hihkui tutuista maisemista alkumatkalla. Me taisimme olla lasten kanssa kotona, kun Isäntä ja Emäntä kävivät Pargassa kolme vuotta sitten.

Pysähdyimme vain yhden pikaisen kerran, koska lautta oli ollut myöhässä ja Isäntää huolestutti ehtiminen viimeiseen lauttaan illan suussa. Isäntä käytti minua ja Caraa ulkona sillä välin, kun emäntä poikkesi vessaan. Hän taivasteli vanhanaikaista seisomahuussia. Miettisi vähän, miltä minusta tuntui siellä laivalla!

Meille tuli ärhentelemään kahvilan omistajien pikkuinen koira. Rokiksi he sitä kutsuivat. Roki kuvitteli kai ajavansa meidät pois, mutta menimme vain talon taakse, missä Emäntä päästi minut irti, jotta sain käydä kakkimassa. Menin heti viljapeltoon, vaikka emäntä koetti kovistella, että olisin pysynyt pihan reunamilla.

Kun olimme jo autossa ja kaartamassa pois, näimme, että neljä koiraa oli kertynyt kiertelemään sinne viljapeltoon etsimään minun terveisiäni! Niin se koirien pissbuukki toimii.

Ehdimme ihan hyvin sinne laivalle, mutta satamassa ei ollut oikein mitään paikkaa, missä olisimme voineet ulkoilla. Pääsimme taas kannelle ihmisten mukaan ja tarjoilijakin varta vasten kyykistyi rapsuttelemaan minua. Cara sai olla ihan rauhassa, mutta se sopii sille ihan hyvin. Se on tyytyväinen kun Emäntä ottaa sen välillä syliin paijattavaksi, koska se ei enää paljon näe eikä kuule, vanhus.

Aamulla hyvin varhain olimme taas satamassa ja läksimme ajamaan ulos kaupungista, kun aurinko vasta herätteli sumuisia laaksoja vuorten välissä. Me pääsimme kaupungin ulkopuolella sopivan hiekkakuopan kohdalla ulos, mutta en olisi halunnut pissata remmissä. Saimme kuitenkin aamuruoat siinä tien varressa, kun kukot kiekuivat hyvää huomenta.

Vähän myöhemmin, kun emäntä oli kiukutellut sunnuntaiaamua ja kiinni olevia tavernoita, pysähdyimme jonnekin vuorten väliin. Nyt sai emäntä etsiä itselleen pissapaikkaa. Toivottavasti mietti, miltä meistä tuntui laivalla. Melkein nauratti, kun kyykähdimme vieretysten puskien keskelle. Taustalla kuului jostain kirkosta kova messuaminen, ja mietin, että ehkä siellä on pappi-parka jätetty yksin ulvomaan ikävissään.

Melkein perillä poikkesimme vuokraisännän tavernaan hakemaan avaimia. Kreikassa ei kuulemma ole koskaan kiire, joten minäkin otin kunnon nokoset siinä pöytien välissä, kun ihmiset hoitelivat bisneksiään. En paljon välittänyt ohikulkijoista, mutta kissoja vähän tarkkailin. Jos eivät olisi kieltäneet, olisin saattanut antaa niille kyytiä. Vuokraisäntä kertoi, että erään pennun silmän oli kyläkissa puhkaissut, kun pentu oli mennyt liian lähelle. Emäntä sanoi, että minun on paras uskoa se varoitus. Minä osaan pyynnöstä ajaa kissan puuhun, mutta osaan olla myös lähtemättä perään, jos kielletään.

Lopulta ajoimme kotiin eli spitiin. Tykästyimme Caran kanssa heti paikkaan, sillä talo on mukavan vilpoinen. Matka oli tosi pitkä, mutta lopulta oli ihan kuin olisimme tulleet mökille. Tutustuimme naapurin tätiin, mutta kohteliaan välimatkan päästä, sillä hän pelkää koiria, koska joku iso, villi koira on joskus tehnyt hänelle pahaa. Kyllä hän tottuu, että me olemme ihan kilttejä, ja niin sanoi myös vuokraisäntä, koska oli jo nähnyt että osaamme totella.

Meillä on omat pesämme eteisessä, Isäntä ja Emäntä ovat levittäneet kodin tuoksua tutuista tavaroista ympäri asuntoa, ja olemme saaneet säännöllisesti ruokaa ja lenkkejä. Alamme saada elämän taas kohdalleen. Lämpötila on ollut sopiva, tykkäämme ojentautua lämpimässä ihan rennoiksi ja toisaalta sisällä on viileät kivilattiat, jos auringossa on epämukavan kuuma.

Takapihan olemme jo oppineet veskipaikaksemme ja siellä asuvat kanat saavat olla meiltä rauhassa häkissään, emme mene lähelle kun kerta on kielletty. Aluksi kanat pakenivat koppiinsa, kun tulimme talon taakse, mutta nyt ne ovat tottuneet meihin.

Kylän pissbuukit on merkattu ja räkyttäjien reviirit tiedetään, joillakin se on pihalla ketjun rajaama alue, joillakin parveke, josta haukkua ohikulkijoille. Meillä on oma etupiha, josta olen saanut ajaa jo kissoja pois, mutta hallitusti, että ei tule niitä naarmuja. Niin että nyt sitten vain kotiudutaan!

Lähtö lähenee

Kevät on edennyt: yhtäkkiä kaikki on vihreää! Tosin pieniä takapakkeja kesäntulo on ottanut, vappuna esimerkiksi satoi lunta.

Vappusää tyypillisimmillään?

Metsäpolut ovat kuitenkin löytyneet aarteineen ja on taas ihanan vapaata, kun pääsee joka paikkaan, myös järveen! Uida en ole halunnut, koska vesi on jäätävää. Isäntäväki naureskelee että mitähän sanon, kun kohtaan ensi kertaa suolaisen meren. Aikovat pitää videokameran saatavilla!

Yksi huone kodissamme on alkanut täyttyä tavarasta: siellä on kasseja täynnä vaatteita ja laatikoita, joissa on kirjoja ja kaikenlaista sekalaista tavaraa. Näyttää uhkaavasti pakkaamiselta. Me Caran kanssa vähän luimistelemme, sillä tämä pakkaaminen on  niitä juttuja, joista useimmiten seuraa jonkun lähtö. Meitä lohdutellaan, että pian pakataan myös pesät, ruokakupit ja minun rakkaimmat leluni, sillä tällä kertaa pääsemme mukaan.

Renkkua ei jätetä!

Olemme saaneet pari viikkoa sitten niskaamme ikävää tököttiä, kuten aina kesällä. Se pitää punkit poissa iholta. Tämänkertainen litku on kuulemma vahvempaa ja torjuu myös hyttysiä ja kirppuja. Kirpuista minä en vielä tiedä mitään, toivottavasti ne myös pysyvät teillä tietymättömillä. Ensi viikolla on luvassa uusi satsi toista ainetta, joka tappaa loiset sisuksista ja turkista. Sitten näitä mömmöjä saammekin parin viikon välein jompaa kumpaa.

Cara nöyrtyy lääkittäväksi

Emäntä kuului puhuvan, että ruokavaliotamme pitää alkaa nyt muuttamaan. Se kyllä harmittaa, sillä rakastamme molemmat kananrustoja, joita olemme tottuneet saamaan joka päivä! Niiden jämätkin pitää kuitenkin kakkia pois suolenmutkista ennen pitkää automatkaa, joten alamme syödä helpommin sulavaa nappularuokaa.

Minä en ole ikinä voinut syödä viljaa, joten sopivan ruoan valinta on tuottanut vähän haeskelua. Onneksi nykyään on aika hyvin viljattomia merkkejä tarjolla, sanoo emäntä, joka muistelee 90-lukua. Silloin allergista koiraa oli vaikea ruokkia. Tykkäämme Golden Eaglen Holistic Helath-sarjan ruoasta, jossa on perunaa ja ankkaa. Nirppanokkainen Carakin syö sitä mielellään. Saamme sitä matkaevääksi. Perillä palaamme ruokavalioomme, jossa saamme aamuisin jauhelihaa ja kasvismössöä ja iltaisin rustoja. Toivottavasti vain sopivat ruoka-ainekset löytyvät helposti kaupasta.

Pakkaaminen aiheuttaa meissä vähän levottomuutta. Tähän mennessä lauman nuorimmat jäsenet ovat yksi toisensa jälkeen pakanneet ja sitten häipyneet pois kotipesästä pitkäksi aikaa. Onneksi he ovat kuitenkin aina välillä palanneet luoksemme. Pian me Caran kanssa itse näemme, mitä se sellainen muuttaminen oikein tarkoittaa. Ehkä se onkin sitten seuraavan blogipäivityksen aihe!

Caran pyöräkori

 

Emäntä on puuhastellut aika merkillisen projektin parissa. Ensin haettiin varastosta polkupyörän kori ja solumuovia. Sitten alkoi ompelukone hurista. Koriin syntyi solumuovista ja juhlavan punaisesta kankaasta pohja ja matalat reunukset. Cara pantiin istumaan koriin.

Eihän se Sarppanen olisi oikein mielellään mennyt epämääräiseen koppaan, mutta emäntä lahjoi sitä kinkulla, ja jopa kelpasi istahtaa korin pohjalle. Minäkin sain kinkkua siitä hyvästä, kun olin niin hyvänä henkisenä tukena.

Sitten emäntä ompeli Caralle viitan, jossa on reikä päätä varten. Tuo merkillinen huppu kiinnitetään pyöräkoriin, ja se toimii vähän niin kuin turvavyönä siltä varalta, että Cara päättäisi harrastaa parkour-hyppyjä vauhdissa pois pyörän kyydistä. Korista näkyy siis vain Sarpukan pää valkoisen viitan sisästä. 

Koko projekti tähtää siihen, että voimme sitten Kreikassa pyöräillä yhdessä koko perhe. Minä kyllä jaksan hölkätä pyörän rinnalla ja on Carakin siihen tottunut, mutta nyt pitää jo ottaa huomioon tuon pikku kaverini korkea ikä. Se saa kulkea pyöräreissut korissa, kunhan tottuu ajatukseen.

Jatkamme harjoittelua! Cara saa oleskella korissa olohuoneessa emännän sylissä, ja saamme molemmat kinkkua. Ei hullumpaa minusta! Varsinkin kun minun ei tarvitse mennä siihen koriin  hupun alle.

 

Sitten koittaa päivä, jolloin lumet ovat sulaneet riittävästi jotta polkupyörät voidaan ottaa esille. Lähdemme lenkille niin kuin ennenkin, niin että me koirat hölkkäämme ja isäntä ja emäntä ajavat. Mutta parinsadan metrin tipsuttelun jälkeen emäntä pysähtyy ja Cara nostetaan koriin. Se katselee sieltä oikein itseriittoisen näköisenä: onpas päässyt korkeaan asemaan! Sitten lähdetään liikkeelle.

 

Käymme ajamassa lyhyen lenkin ja Cara kuikuilee emännän selän takaa maisemia. Minua kiinnostaa kovasti, miten sillä siellä sujuu: onko sillä vaikka kinkkupaketti matkaeväänä. Ajelemme nimittäin vaihteeksi niin, että emäntä menee edellä, sillä isäntä haluaa varmistaa, että pikkupeto pysyy siellä korissaan. Kyllä pysyy, tosi leuhkan näköisenä.

 

Kotona saamme kehut - ja kinkkua.

Kuinka salamatkustajat torjutaan

 

 

Emäntä on kaivellut nettiä vähintään yhtä touhukkaana kuin minä myyränpesiä. Minulle lopputulos ei ollut niin mieluinen, sillä se teetti taas yhden rokotuskäynnin eläinlääkärillä. Mutta jos se suojaa muulta pahalta, niin olkoon.
 

Autoliiton jäsensivuilla sekä kirjassa Autoillen Euroopassa on kustakin maasta mainittu kissan ja koiran tuontimääräykset. Ajamme Saksan, Itävallan ja Italian läpi ennen kuin olemme Kreikassa. Italia on tiukin rabies-rokotteen suhteen: se ei saa olla 20 päivää tuoreempi eikä 11 kuukautta vanhempi. Minä tarvitsin uusinnan, Caran rokotukset osuivat tuohon haarukkaan.

 

Valitettavasti Kreikka (kuten muutkin Välimeren maat) on leishmaniaa aiheuttavan dirofilaria immitis-loisen, sydänmadon, asuinaluetta. Loinen voi tarttua hietasääsken pistoista. Sydänmato kehittyy koiran sydämessä ja keuhkovaltimossa ja aiheuttaa sille vakavia oireita. Tauti on vaikeasti hoidettavissa mutta onneksi helposti ehkäistävissä laittamalla kuukausittain koiran niskaan tököttiä, joka ei sovi sydänmadon dieettiin.

 

Myyräekinokokki on toinen ikävä loinen, jota esiintyy Kreikassa, mutta myös Suomen lähialueilla Virossa, Tanskassa ja Pohjois-Venäjällä. Ekinokokit ovat heismatoihin kuuluvia lihansyöjien loisia. Ihminenkin voi saada tartunnan isäntäeläimen ulosteista tai niistä saastuneista marjoista, sienistä tai vedestä, mutta myös lemmikkieläimen turkkiin tarttuneista madon munista.

Luonnossa loisen isäntä on kettu, mutta kesykoira kelpaa ihan yhtä hyvin.Koira tai muu isäntäeläin ei itse kärsi salamatkustajastaan, mutta väli-isäntä, esimerkiksi ihminen, voi saada ekinokokkoositaudin. Tällöin maksaan ja keuhkoihin muodostuu kodosta syrjäyttäviä rakkuloita. Ei kovin kivalta kuulosta, sano minun haukkuneen.

 

 

Jotta moiselta riesalta säästyttäisiin, tulemme saamaan Kreikassa säännöllisen matolääkityksen. Suomeen palatessa ekinokokkilääkitys on lain mukaan pakollinen. Suomeen tulevan koiran pitää saada lääke 1 – 5 vrk ennen maahantuloa niin, että eläinlääkäri tekee lääkityksestä merkinnän passiin. Me emme tätä sääntöä pysty noudattamaan, sillä todennäköisesti paluumatkamme kestää kauemmin kuin 5 päivää.

 

Toinen mahdollisuus on ottaa lääke vähintään kahdesti 28 vuorokauden sisällä ennen paluumatkaa, ja vielä kerran Suomessa, ja se sopii meidän ohjelmaamme paremmin. 28 vuorokauden rytmillä on tärkeä merkitys: sillä estetään loisten kehittyminen lisääntymiskykyisiksi, jos tartunta jostakin tuolla välillä tulisi.

Tämmöisiä madonlukuja emäntä alkoi meille lukea. Niinpä lähdettiin taas yhden piikin hakuun. Emäntä lohdutti, että hän aikoo ottaa itsekin vielä ennen lähtöä kaksi piikkiä: hepatiitti a+b –yhdistelmärokotteen. Kuulemma siltä varalta, että joutuu vaikka onnettomuuteen ja verensiirtoon. A-hepatiitti voi tosin tarttua myös saastuneen ruoan tai juoman kautta. Isäntä on jo aikoinaan työreissuja varten rokotteensa saanut.

Lääkärissä otin piikkini vastaan kitisemättä. Sydänmadon torjuntaan saimme Stronghold-valeluliuosta, joka tiputellaan niskaan, lapojen taakse, mistä sitä on vaikeinta saada lipaistua suuhun. Parin tunnin kuluttua on valmiina suoja, joka pitää loisen kurissa kuukauden ajan.

Hietasääski, joka levittää tartuntaa, voidaan torjua karkotepannan avulla. Pantaa saa Scalibor-merkkisenä apteekista. Toinen vaihtoehto on niskaan tiputeltava Bayvantic-liuos, joka tehoaa kaksi viikkoa. Molemmat torjuvat myös punkit, täit ja kirput. Pitää selvittää, kumpi tuote otetaan käyttöön. Taas pääsee emäntä kaivautumaan nettiin.