Suuria ajatuksia

Filosofiaa

Kuten aiemmatkin viisaat, olen havainnut hyväksi silloin tällöin makailla vähän fundeeraamassa maailman asioita. Mieluiten lämpöisessä mutta varjossa ja massu täynnä, sillä tavalla syntyvät parhaat ideat. Vai kiistääkö joku Aristo-ei-totteleen, Plutonin ja muiden antiikin luppakorvien viisauksia?

Yksi parhaista ajatuksista on tietenkin se, että - Haureka! Nythän voitaisiin leikkiä! Mutta silloin tällöin olen liian filosofinen urheilemaan, vaikka sekin on ollut tärkeää jo antiikin ajoista lähtien. 

Sanoiko joku KISSA?

Olen esimerkiksi tuuminut kissan olemusta. En tosin ole päässyt kovin pitkiin pohdintoihin, sillä jo sana saa minut valpastumaan, eikä tuumiminen silloin onnistu.

Siellä on taas yksi!
Mutta se ei ole meidän pihalla,
joten olkoon.

Filosofia ei kuitenkaan ole niin kovin vaikeaa. Yritän selittää teille vähäsen. Aristo-ei-totteleen perusajatus on, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti. Oletan, että se tarkoittaa sisäsiisteyttä. Hyveitä pitää kehittää, sen sijaan että tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Niinpä panen ihmiseni rapsuttamaan minua toistuvasti ja aina uudelleen. Teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla väärin jossain toisessa tilanteessa. Kuten: kaivaa voi ulkona, luonnossa, mutta ei sisällä, sohvassa.

Luvallisissa kaivauksissa

Antiikin filosofi Diogenes vertasi itseään koiraan: ”Kun olen nälkäinen, olen melitalaiskoira, kun tyytyväinen, olen molossi.” Koska filosofit puhuvat aina  niin vertauskuvallisesti, esitän tulkintanani, että Diogenes oli mielestään sekarotuinen.

Kreetalaisia koirarotuja ovat muinoin olleet lakoniankoira, joka on ollut nopea peuran, kauriin ja jäniksen metsästykseen käytetty tyyppi, sekä molossi, joka on ollut kiihkeä, luja ja jalo koira. Molossi on uskaltanut hyökätä jopa sonnien ja karjujen kimppuun. Ne eivät olleet nopeita, mutta ne olivat voimakkaita ja pelottomia. Tämä ilmenee runossa, joka on kirjoitettu noin 200-luvulla eaa. Melitalaiskoiria on kuvattu vaaseissa ja muissa maalauksissa. Ne ovat olleet pieniä sylikoiria, melko pitkäkarvaisia, kettumaisia pystykorvia.

Odotan, että seuraajani kokoontuvat
kuulemaan viisauksiani sitruunapuun alle

Diogeneen lisänimi oli Koira. Hän kuulemma karaisi itsensä sään vaihteluita vastaan asumalla tynnyrissä. Niin tekevät useat nykyisetkin koirat, peltitynnyri on täällä hyvin yleinen koirankoppi. Tosin Diogeneen aikana se on ollut suuri saviruukku, tynnyrit keksittiin myöhemmin. Korinttilaisten kerrotaan pystyttäneen Diogeneen muistoksi pilarin, jonka huipussa oli marmorinen koira.

Diogenes piti myös luista. Tarun mukaan hän oli juuri penkomassa kasallista ihmisluita, kun vierelle tupsahti itse Aleksanteri Suuri. Diogenes selitti: - Etsin sinun isäsi luita, mutta en pysty erottamaan niitä orjan luista. Hän sai pitää henkensä, sillä A. Suuri oli hänen suuri faninsa.

Väitetään, että Diogeneen seuraajien nimitys, kyynikot, juontuu vanhan kreikan sanasta kynos, koira. Äreää ja töykeää käyttäytymistä kuvaisi sana kynikos, koiramainen. Ilmeisesti nämä seuraajat eivät ole olleet ainakaan hyviä jälkikoiria, jos ovat eksyneet niin kauas luita rakastavasta, tyytyväisestä molossista, jollaiset ovat meidän boksereidenkin esi-isiä.

Arkeologiaa

Useat hauta- ja temppelilöydökset osoittavat, että koira on ollut muinaisille kreikkalaisille hyvin pyhä. Esimerkiksi Lesbos-saarelta on löydetty marmorinen hautamuistomerkki, hautasteele, jossa on kuvattuna Parthenope-niminen, 200-luvulla elänyt narttukoira. Kiveen on kaiverrettu:

Anakseos on haudannut koiransa Parthenopen, jonka kanssa hän leikki, maksaen takaisin tämän tuoman ilon ja rakkauden; Olen ollut omistajani ystävä, joten ansaitsen tämän haudan; Katso tätä: etsi itsellesi ystävä, joka on valmis rakastamaan sinua kun olet elossa ja joka huolehtii sinusta kun olet kuollut.

Kaivauksia Dikti-vuorilla assistenttieni
Jorgoksen ja Nikoksen kanssa

Omissa tutkimuksissani olen erikoistunut paleontologiaan eli vanhoihin luihin. Pidän kyllä kovasti myös uusista luista, raakoina tai paistettuina, mutta vanhojen luiden löytyminen on kiehtova mahdollisuus. Olen suorittanut kaivauksia Dikti-vuorten rinteillä ja meidän kasvimaalla sekä jonkin verran hiekkarannoilla eri puolilla eteläistä ja itäistä Kreetaa.

Itanos

Pirgos

Dikti

Muinaisissa korkeakulttuureissa on täällä hyvinkin todennäköisesti palvottu Koirajumalaa. Olen löytänyt tästä useita todisteita. Ensinnäkin yksi merkittävimmistä muinaisen Kreikan koristekuvioista on nimeltään Juokseva koira.

Tiedättehän askelkuvion, jonka koira saa aikaan lumihankeen ja täällä tietysti rantahiekkaan? Ihminen etenee suhteellisen yksitoikkoisesti suoraan, kun taas koira tekee kierroksia suuntaan jos toiseen tarkistaessaan ahkerasti ja väsymättömästi erilaisia tärkeitä asioita, kuten hajuja. 

Jyväskylän yliopiston Taidehistorian sanasto selittää Juoksevan koiran olevan antiikista peräisin oleva

koristeornamentti, jota on usein käytetty friisinä tai reunakoristeena.  Se koostuu spiraalimaisista,

aaltoja muistuttavista kuvioista ja muodostuu yhdestä tai useammasta viivasta. Kuviosta on useita muunnoksia.

Kotimme yläpuolelle kohoava 400-metrinen Riza-vuori on selkeä osoitus koirajumalan palvontakulttuurista. Esitän tämän mullistavan teoriani todisteeksi muutamia valokuvia vuoren rinteestä, jossa on selkeästi nähtävissä bokserin tai luultavasti varhaisemman molossityyppisen koiran kasvokuva.

Vasemmalla
mallinnos,
oikealla
autenttinen
näky.
Alakuvissa
profiili.

Lisäksi on luultavaa, että paikallinen väestö yhä pitää koiraa pyhänä, joskin kulttiin on sekoittunut kristilliseen symboliikkaan viittaavia piirteitä. 

Nimittäin kun kanniskelen mukanani kumirenkkuani, saan poikkeuksetta suorastaan hurmiotilaan viittaavia kommentteja kreetalaisilta. He huudahtelevat ihastuneena: - Kuluri! ja osoittelevat minua. Keltainen rengas näyttää erehdyttävästi siltä kuin kanniskelisin mukana henkilökohtaista sädekehääni. Emäntä väittää, että kuluri tarkoittaa rinkeliä, mutta kyllähän se voisi olla sädekehäkin?

Arvelen, että juuri tällaisissa paikoissa
kansa on kokoontunut koirajumalansa
jalkojen juureen palvomaan.

Syvämietiskelyä

Saadakseni välillä kissan pois mielestäni ryhdyn meditoimaan. Tässä valikoima hyviä mietiskelyasentoja. 








Ensin kannattaa suorittaa useita reippaita noutoja tai muita riehumisliikkeitä, jotta lihakset ovat lämmenneet; tosin ihan auringossa lötköilykin voi kirvoittaa hyvät unet – tarkoitan tietenkin hyvän katharsiksen.

Lähteet

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikomakhoksen_etiikka
https://foundinantiquity.com/2013/11/15/the-melitan-miniature-dog/ 
http://penelope.uchicago.edu/~grout/encyclopaedia_romana/miscellanea/canes/canes.html

Kalmistopiiri.wordpress.com

Jumalainen profiilini

Hyvän tahdon koiralähettiläs

Minä voisin alkaa hyvän tahdon lähettilääksi! Osittain siksi, että tahtoisin kovasti mielelläni kaikkea hyvää. Paistinpannulta, grillistä ja vaikka isännän suusta ottaisin, mutta kun ei anna. Enkä minä sentään kerjää, sehän on kiellettyäkin kai? Ajatuskupla huulessani vaan juoruaa, että hyvää tahtoisin.

Tässä kesytän Jorgosta

Eksyin nyt vähän makujen maailmaan, mutta ajattelin kyllä myös noita kreetalaisia ihmisiä ja sitä, että haluan olla hyvä heillekin. Siinä piilee kuitenkin sellainen juttu, että ensin minun pitää kesyttää heidät. Tiedättehän, että jos koira ei ole ihmisten kanssa tekemisissä tarpeeksi, niin siitä voi tulla vähän arka. Niin myös ihmisestä, joka ei ole koiran kanssa tarpeeksi pienestä pennusta ollut tekemisissä. Ihmistä on kuitenkin melko helppo opettaa.

Pian olimme jo työkavereita!

Kreetalaiset koirat perinteisesti ovat asuneet ulkosalla, ja jos ovat vahtikoiria ammatiltaan, niin kiinni kytkettynä pihassa. Paimenkoirat ovat erikseen, ja metsästyskoiratkin täällä oppivat olemaan irtaallaan ihmisten matkassa. Ja nykyään on myös seurakoiria, jotka ovat ihan samalla tavalla sisäkotieläimiä kuin Suomessakin. Täällä maalla heitä on vähän ja yleensäkin he ovat pikkukoiria.

Tämä on tuttavani lenkin varrelta. 

Hänen osansa on olla vartiokoira ja

 hän asuu yksin kasvihuoneilla.

Silti hän on oikein sosiaalinen ja kiltti.

Sääliksi käy pojan yksitoikkoinen elämä.

Minä olen siis kreetalaisten mielestä ihan poikkeustapaus, koska olen isäntäväen mukana, asun sisällä talossa ja sitten ihmeistä suurin: ymmärrän puhetta ja tottelen. Siis vaikka olen iso ja kauhian vaarallisen näköinen.

Koska kissat ja koirat asuvat ulkona, ja kissoja ei yleensä varsinaisesti edes omista kukaan, vaan he valitsevat itse reviirinsä, on täällä kirpuilla ja muilla loisilla juhlat. Lemmikkikoirille annetaan matolääkkeitä ja rokotuksia, mutta kissoista ei juurikaan huolehdita. Niinpä lapsille opetetaan, että kissoihin ja koiriin ei saa koskea, koska niistä leviävät taudit. Kuulemma oikein koulukirjoissakin, ainakin joku vuosikymmen sitten, on ollut tällainen varoitus. Ja kun ei haluta koskea, niin siitähän seuraa, että ei opita silittämään, käsittelemään eikä kouluttamaan koiria, eivätkä koirat liioin totu olemaan ihmisiksi ihmisten parissa.

Minä ja Nikos-kamuni

Tätä asiaa olen halukas muuttamaan ja olen ainakin pienessä mittakaavassa onnistunutkin ihan hienosti! Minulla on jo monta hyvää ihmisystävää, joille olen ensimmäinen tällainen ihmisrakas koira.

Isäntäväen seurassa pääsen valikoimaan sopivia koulutettavia. Ottavat minut tarkoituksella mukaan mahdollisimman moneen paikkaan, kuten raivaushommiin tuttavien oliivitarhoille, kyläilyreissuille ja autoajeluille. Minulla on sellainen taktiikka, että en tungettele vieraiden ihmisten luo. Osaan makoilla tavernassa pöydän alla niin, että harva edes huomaa minua. Pysyn omien ihmisten luona ja vasta luvan kanssa lähestyn vieraita. Sillä tavalla arat ihmiset huomaavat, että olen tottelevainen.

Joanna alkaa jo kesyyntyä
ja lähestyy minua

Kun uudet ihmiset alkavat luottaa siihen, että tottelen ja olen ystävällinen, alan pikku hiljaa kesytellä heitä. Kysyn, leikkisivätkö he tai haluaisivatko rapsutella. Vihjaan asettumalla viereen istumaan tai pudottamalla kepin tai renkun lähettyville, ja sitten luon lumoavia katseita. Joskus emäntä tai isäntä kyllä joutuu tulkkaamaan, että en ole aikeissa haukata palaa, vaan katson kohti, koska pyydän leikkimistä.

Olen kesyttänyt jo aika monta aikuista, jotka ovat ennen vähän pelänneet koiria. Olen myös ollut luullakseni monelle lapselle ensimmäinen iso koira, jota saa tulla silittämään. Toivon, että lapsille jää mielikuva siitä, että koira voi olla ihmisen oikea ystävä. Lapset oppivat myös todella nopeasti antamaan minulle käskyjä suomeksi, jos päästään niin pitkälle, että uskaltavat alkaa leikkiä kanssani.

Maria, Joanna, Cara ja minä, Dafni

Eräs kahvilan asiakas tuli jututtamaan emäntää, koska hänen lapsensa ujostelivat mennä ohitseni. Hän sanoi, että lapset eivät osaa katsoa silmiäni, joista näkee, että olen hyvä koira. Lapsia vaan pelottaa naamani. (Enkä edes irvistele, kuten ihmiset hymyillessään meille koirille. Kummankos pitäisi pelätä?) Se mies taputti ja rapsutti minua, ja sitten lapsetkin uskalsivat tulla aika lähelle.

Moni on kysynyt ihmisiltäni, missä minut on koulutettu. Vallalla tuntuu olevan käsitys, että koira pitää lähettää jonnekin koulutettavaksi ja sitten se tulee oppineena takaisin omistajalle. Vastaavat, että minut on koulutettu itse, ja tämmöisiksi koirat tulevat, kun saavat pennusta asti olla ihmisten seurassa ja asua heidän kanssaan. Että samalla tavalla minut on koulutettu kuin lapset, opastamalla, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kuka tahtoo leikkiä?

Eihän minua oikeastaan ole koulutettu laisinkaan: ikinä elämässäni en ole ollut treeneissä enkä harjoituksissa enkä koulutuskentillä. Isäntäväki on kyllä ollut, aikanaan aikaisempien koirien kanssa, joten tavallaan minä sain heidät valmiiksi koulutettuina. Minä olen saanut pelkän maalaisjärjen ja kotisivistyksen. Opin jo pikkupentuna kulkemaan vapaana vierellä katsomalla mallia Carasta.

Minulla on kesytystyön alla myös yksi kissa. Nii-in, tätä ette olisi ihan heti minusta uskoneet. Taikka oikeastaan hän ei ole ’kissa’ vaan Astrapi-niminen tavernan vartijatar. KISSSAT puolestaan ovat niitä otuksia, jotka minulla on lupa ajaa pois pihalta, että eivät tee hajumerkkejään terassille.

Astrapi kurkistelee minua emännän takaa

Kun kuulen sanan KISSSA, olen äkkiä hereillä vaikka umpiunesta ja valmiina singahtamaan jahtiin. En minä niitä otuksia kovin kauas jahtaa. Kotona on lupa mennä ruotsalaisten naapurien kohdalle saakka. He olivat ihan ihmeissään kerran, kun näkivät, miten ajoin kissan pois. Sanoivat, että ikinä ennen eivät ole nähneet, että koira jättää jahdin kesken, kun käsketään. No, siinäpäs näkivät.

Erään kahvilan katto-Kassinen
eli kujakatti tuulensuojassa
 katonalusverkon päällä

Tiedättekö muuten, mistä kissat tulevat? Olen nähnyt monesti! Roskiksesta. On aina jännittävää ohittaa roskalaatikko tien varressa, että kuinka monta kissaa sieltä tulee. Niillä ei kestä hermo odottaa, että menisin ohitse, vaan yleensä ihan viime hetkellä ne sinkoilevat mikä mihinkin suuntaan, kun ollaan kohdalla. Lenkillä ei kuitenkaan ole lupa ajaa kissoja, se olisi liian vaarallista liikenteen vuoksi.

Ei yhtään KISSSAA tällä kertaa

On se tietysti sääli, että kenenkään pitää joutua etsimään ruokansa roskiksista. Kissojen alkuperäinen työ on ollut pitää rotat kurissa, mutta kun heitä on liikaa, ei rottia riitä kaikille. Kissat ovat nimittäin tosi nopeita saamaan jälkikasvua.

Astrapilla kävi todellinen tuuri, että hän sattui löytämään itselleen juuri oikeat ihmiset. Ilmeisesti joku oli tuonut hänet noin kuukauden ikäisenä jostakin kauempaa Mirtoksen kylään ja jättänyt taverna Katerinan kulmille, sillä sieltä tavernan isäntäväki hänet yhtenä aamuna löysi. Hän oli niin poikkeuksellisen suloinen, pieni ja nälkiintynyt, että he päättivät yrittää hänen kesyttämistään.

Aluksi Astrapi oli hyvin arka
 ja nälkäinen

Pari viikkoa siihen kului, että Astrapi suostui syliin saakka, mutta opittuaan ensin syömään kädestä ja luottamaan uusiin ihmisiinsä hän alkoi kesyyntyä vauhdilla. 

Ja koska me vierailemme Katerinassa usein, hän saa totutella Caraan ja minuunkin. 
Hän on hyvin kiinnostunut meistä, mutta samalla vähän epätietoinen siitä, saammeko me olla tavernan alueella. Astrapi on vähän sitä mieltä, että olemme aika jänniä tyyppejä, mutta toisaalta voisimme mennä muualle. Aika näyttää tuleeko meistä kavereita, mutta ainakin meillä on käsky sietää toisiamme.

Astrapi on nimensä mukaan melkoinen sähikäinen, suomeksi Salama. Vieraat kissat ja koirat hän häätää tavernan edustalta pois – mikä oli ennen häntä vähän niin kuin minun hommani! Kun vierailin Katerinassa, sain toisinaan pyynnön hätistää kissoja kauemmas grillistä tai ajaa naapurin koiran pois merkkailemasta. Nyt neiti A. hoitaa sen homman, niin että isommatkin kollit tietävät paikkansa.

Koditon lapsukainen sai oman kodin!

Astrapikin on vähän sellainen Suomen mannekiini, vaikka on vain puoliksi suomalainen adoption kautta, emännän puolelta. Nimittäin hänet on madotettu, rokotettu ja nykyään myöskin leikattu. Ei sellaista kissanpitoa ole moni mirtoslainen nähnyt! Papat ihmettelivät, kun näkivät kauluksen, joka Astrapilla oli leikkaustikkien vuoksi. Arvelivat, että kissalla on kurkku kipeä ja siksi kauluri kaulassa. Eläinlääkärikin oli kehunut, että Astrapi on melkein ihminen. Hänen emäntänsä oli vain sanonut, että olepa kiltisti, ja tikit sai ottaa pois noin vain.

Koiralle ja kissalle on kyllä melkein lottovoitto päätyä suomalaiseen omistukseen. Tosin täällä lämpimässä on lokoisammat oltavat kuin siinä nimenomaisessa omistajien kotimaassa. Mutta Suomessa koiria ja kissoja kohdellaan niin kuin eläintä pitää kohdella, huolehtivaisesti ja rakastavasti. Me koetamme olla esimerkkinä siitä, kuinka vaivannäkö palkitaan. Onnellisen lemmikin omistajana on mukava olla! 

Vaihtelua maisemiin

Voi haukahtaa, että olemme kotiutuneet tänne omaan kyläämme niin hyvin, että osaamme jo ulkoa parhaat nuuskimispaikat ja pihakoirien reviirit. Naapurikoirat tuntevat meidät ja vapaana liikkuessaan useimmiten antavat tilaa meidän kulkea ohitse ihan rauhassa, vain jokunen tulee nuuskimaan hännät.

Oli siis jännää, kun pakattiin matkalaukku ja meidän kupit ja viltti ja vähän evästä ja lähdettiin kotimaanmatkalle! Autoilimme sata kaksikymmentä kilometriä länteen, pikkukylään nimeltä Zaros. Olen juonut semmoista pullovettä, jolla on sama nimi. Aika moni muukin varmaan on.

Zaros 

Emäntä ihasteli näkymiä, koska ihmisemme eivät olleet ennen ajaneet Messaran laaksoon itäpuolelta. Näytti kuulemma kovasti Italialta. Jännää, miten tälle Kreetan saarelle saa mahtumaan niin paljon erilaisia maisemia. Tuoksut olivat kyllä niitä perinteisiä: oliiveja, vuohia ja salviaa. Siellä täällä kitkerää savua, polttavat tähän aikaan vuodesta risuja ja roskaa oliivitarhoilla.

Hotelliasumista ja kyläkierros

Puolilta päivin saavuimme yhden pissipysäkin taktiikalla perille, hotelli Keramokseen keskelle Zaroksen kylää. Vastassa oli isännälle ja emännälle tuttu Tuula, jonka me koirat myös otimme heti kaveriksi, kun totesimme tervetulohalaukset luottamuksellisiksi. Tuula vierailee Zaroksessa usein, vaikka joutuu asumaan Suomessa.

Seuraavaksi meidät toivotteli tervetulleeksi hotellin emäntä, rouva Katerina. Hän ei tosin halunnut meitä koiria ihan likelle, mutta oli kuitenkin luvannut ottaa asiakkaaksi. Vieläpä ilman eri maksua. 

Hotelli Keramos

Me Sarppasen kanssa yritimme parhaamme, että tekisimme hyvän vaikutuksen. Emme haukkuneet ja liikuimme hillitysti, niin kuin olemme jo tottuneet tekemään, kun ihmisten ilmoille pääsemme. On se niin mukavaa olla koko omalla laumalla liikkeellä, että hoidamme osuutemme niin, että ei tulisi valittamista.

Tuula talutti minut huoneeseemme, kun isäntäporukalla oli niitä kasseja. Yhden yön reissu ja semmoinen kasa vaatetta! No, oli mukana tietysti myös meidän oma viltti, ruokakupit ja ilta- ja aamuruoat.

Huone oli oikein viihtyisä, ja parveke oli hieno! Näin ja kuulin sieltä kanoja ja lampaita, en olisi malttanut lähteä pois. Tuula puhui jotakin kukon syöttämisestä minulle, mutta en minä sitä tainnut saada, ihan vaan pakastettuja kanansiipiä, koska se kiekui taas aamulla. Saimme syödä kylppärissä, joka oli riittävän iso ruokasaliksemme. Huoneessa oli kaksi isoa sänkyä, ja haaveilimme vähäsen, saammeko Caran kanssa jakaa sen toisen!

Sitten lähdettiin kyläkierrokselle. Turisteja ei juuri näkynyt, mutta paikallisia liikkui paljon. Vilkas ja elävä kylä, vaikka moni samantapainen vuoristokylä on ihan autio. Kai vesitehdas, eli paikka, jossa Zarosin vettä pullotetaan, on pitänyt kylän elävänä. Järvessä kasvatetaan forelleja, joita turistit tulevat syömään kauempaakin. Turistikauden ulkopuolella paikalliset varmaankin hoitavat oliivitarhojaan, koska oliivimetsiä on joka puolella silmän ja kuonon kantamattomiin.

Oliivitarhoja Zaroksen yläpuolella

Mukaan liittyivät Ansa ja Jussi, jotka ovat myös suomalaisia ja matkailleet vuosikausia Kreikassa, viime vuodet kohteena juuri Zaros. Jussi oli päässyt mukaan oliivijoukkoihin mutta piti nyt vähän vapaata, kun tuli vieraita. Tuula, Ansa ja Jussi tuntevat monia kyläläisiä. Niinpä isäntäväellä oli oikein kivat paikallisoppaat, kun läksimme kiertämään paikkoja. 

Tarkemmin sanottuna minun piti päästä asioimaan. Minulla kun on tämä rajoitus, että en tykkää tehdä pissejä ja kakkoja sinne, missä muut kulkevat. Merkkaamaan en ole koskaan oppinut, toisin kuin Cara: neiti nostaa koipea tai tarvittaessa vaikka molemmat takajalat seinää vasten, jos merkattava paikka on ylhäisemmän koiran perustama. Minä haluan koskemattoman ja rauhallisen vessan.

Minulle löydettiin pellon kulma, josta nuuskin tarkkaan sellaisen kohdan, että ei varmasti ole siellä kukaan kotvaan kävellyt. Vilkuilin olan yli, että eiväthän tuijottele, kun tein toimitukseni. Pitää se oma rauha olla. Arvatkaa, kun kotipuolessa olen tottunut käymään oliivimetsiköissä, ja sitten ne on yks kaks kuljettu ristiin rastiin täyteen jalanjälkiä! Pikkuisen on teettänyt pyörimisliikkeitä meikäläisellä.

Oli hauska muutenkin nuuhkia ihan uusia paikkoja. Emäntä ihasteli kukkasia ja valokuvasi parimetrisen joulutähden, joka hiljalleen lopetteli kukintaansa eräällä seinustalla. Me säikytimme yhden kissan liikkeelle, kun huomasimme sen ennen ihmisiä. Yleensä kieltävät sen urheilun muualla kuin kotipihalla. Kanat ja ankat eivät pelänneet meitä yhtään, kun ohitimme niitä.

Menimme sitten pariin paikkaan istahtamaan, ja toisessa olimme koko porukka ulkosalla, koska me koirat olimme mukana, mutta toisessa emäntä viittasi kintaalla semmoisille säännöille ja pääsimme sisään. Kauniisti osasimme olla, tuskin moni edes huomasi meitä. Näin on sovittu omien ihmisten kanssa. Vaikka olisi kissoja sisällä. Jos ovat talon väkeä, niin pitää antaa heidän olla.

Yö vietettiin isossa hotellihuoneessa. Meidän yö alkoi pikkuisen aikaisemmin kuin ihmisten, jotka lähtivät syömään täkäläiseen ruoka-aikaan eli joskus illansuussa. Eivät olleet kovin myöhään, mutta me toivotimme kaikki tervetulleiksi kuin olisivat olleet poissa viikkoja. Oli ollut heillä kuulemma oikein hauskaa ja hyvin ystävällistä palvelua.

Seikkailimme vielä pissilenkille kapean kuunsirpin valossa pitkin nukkuvan kylän katuja. Koirat olivat hereillä pihoissa, varmaan saattoi kuuntelemalla seurata, missä me vaeltelimme. Lopulta omassa huoneessa saimme patterin eteen oman viltin, koska ilta oli viilentynyt. Ei siis sitä toista, korkeaa sänkyä meille.

Patikointipäivä

Aurinko paistoi lämpimästi.
T-paitakeli tammikuussa!

Aamulla pikainen pissilenkki, sitten saimme ruokaa. Jäimme sulattelemaan huoneeseen, kun isäntä ja emäntä menivät aamupalalle. Tulivat massut pullollaan takaisin! Katerina-rouva on kuulu kokki, vetää myös ruokakursseja, ja aamupalakattaus sen mukainen. Perinteisiä piirakoita, suolaisia ja makeita, oli tusinaa laatua. Lisäksi vielä hyviä vuohenmaito-tuorepuuroja, vuoristoteetä ja mainiota kreikkalaista kahvia.

Sitten päästiin varsinaiseen asiaan! Lähdimme pitkälle lenkille ihan uusiin tuoksuihin! Kävelimme pientä tietä Zarosin kylältä ylöspäin. Ohitimme muutaman hyvin käyttäytyvän kylän koiran. Täkäläiset osaavat nämä reviirisäännöt ja kohteliaisuusvälimatkat. Joku voi haukkua vähän perään, mutta yksikään ei tungettele vihamielisesti liki. Cara saa vähän enemmän hännän- ja kuononnuuskauksia kuin minä, olen yleensä kooltani isoimmasta päästä Kreetan koirien joukossa ja herätän kunnioitusta.

Kun tie muuttui sorapintaiseksi ja kiemurteli ylemmäs oliivilehtoihin, sain juosta taas vapaana. Vapauteen kuuluu se, että tulen käskystä heti isännän vierelle, jos vaikka vastaan tulee auto taikka ihmisiä. Osaan ohittaa vapaana kanat, lampaat ja periaatteessa kissatkin, joten kyllä minä aika kiltti tyttö olen. Cara on hihnassa eli turvavöissä, koska ei enää kuule käskyjä vaikka osaa hänkin totella.

Jussi sai uuden ystävän!

Kävelimme seuraavaan kylään, Nivritokseen. Sää oli melkein kuuma, sillä aurinko paistoi eikä tuullut juurikaan. Ihmiset halusivat istahtaa kahville varjoisaan kuppilaan. Ostivat sieltä hyviä mausteita. Kyllä minäkin niitä mielelläni haistelen ja maistelen, jos annetaan. Söin palan mandariinia, ihmiset saivat kassillisen mukaansa, koska nyt kultapalleroita on puut pullollaan.

Sitrushedelmien kulta-aikaa

Jatkoimme matkaa, ja minusta ihmiset olivat jotenkin vähän hilpeämmällä tuulella kuin ennen istuntoa. Puhuivat, että raki on hyvää. Eivät kai ala meitä rakittelemaan, Caran kanssa vähän mutristelimme.

Kävelimme vielä seuraavaan kylään, Gergeriin. Lampaat pällistelivät tarhastaan, kun kuljimme ohi, ja keskellä tietä seisoi vuohi. Se sai äkkiä jalat alleen, kun huomasi, että lähestymme. Puikkasi aidan alta takaisin lajitoverin luokse, oli kai karkuteillä. Sieltä sitten ikiviisaan näköisenä katselivat peräämme.

Gergerissä ei ollutkaan auki juuri se hyvä lammastaverna, jonne ihmiset olisivat halunneet syömään. Yritin sanoa, että tiedän, mistä niitä lampaita voisi järjestää, mutta etsivät kuitenkin toisen eväspaikan. Pizzeria-grilli pystytti meille pöydän pihalle, koska me koirat emme heilläkään saaneet astua sisätiloihin, mutta olihan auringossa ihan Suomen kesä. Tammikuussa, huomatkaa!

Odotellessamme ruokaa paikalliset nuoret miehenalut kävivät useaankin otteeseen ihailemassa minua läheltä. Kysyivät ikää, nimeä ja rotua. Yksi pojista uskalsi rapsuttaakin, kun sai luvan. Useat aikuisetkin ovat jostain oppineet pelkäämään isoja koiria. Taisi olla sankari toisten edessä tämä rohkea poika. Huomasin kyllä, että hän oli ennenkin koiraa kupsuttanut, ihan oikeat olivat otteet.

Täällä eivät ihan kaikki uskalla koskea koiriin ja kissoihin, kadun kasvateilla ja pihakoirilla kun voi olla mukanaan epämiellyttäviä seuralaisia, kirppuja ja muita. Siitä johtuu se kielto tulla sisälle ruokapaikkoihin.

Ulkonakin tarkeni hyvin!

Saimme vähän maistiaisia ihmisten ateriasta, sillä pöytään kannettiin kaksi suurta vadillista kaikenlaista grillattua hyvää. Yleensä syömme lihat raakana, mutta nyt herkuteltiin, kun kerran reissussa oltiin. Kuulemma kotona odottaisi oikea ruoka, mutta vähän tavallista myöhemmin.

Tuula oli ajanut meidän oman auton Gergeriin, joten oikeastaan aloitimme kotimatkan sieltä. Hyvästelimme Ansan ja Jussin, jotka jatkoivat patikointia Zarokseen toista reittiä. Me menimme vielä Keramos-hotelliin keräämään tavarat ja sitten suuntasimme kotimatkalle.

Olimme Caran kanssa ihan poikki ja meitä piti ihan herätellä pissitauolle. Emme siis juuri katselleet maisemia, mutta kuulimme, kun emäntä ihasteli, miten aurinko laski punaisena vuorten taakse ja laaksoissa ja rinteillä  kimaltelivat pikkukylien valot. Semmoinen oli meidän tammikuun automatkamme.

Vuohistoretkellä

Lokakuussa teimme hauskan retken Kavoussin kylän takaisille vuorille. Kotoa sinne ei ole kovin pitkä matka linnuntietä, mutta koiranhaukku (peninkuuluma siis, vanha suomalainen mitta) ei kanna välissä kohoavien vuorten ylitse. Ajomatkaa kertyi melkein tunti.

Isännällä ja emännällä oli mukana pikku reput eväineen, joten arvasimme, että nyt tehdään vähän pitempi lenkki vaihteeksi. Heti aluksi piti pysähtyä juttelemaan yhden sedän kanssa, hän halusi moikata minua, koska hänellä itsellään oli koiria myös. Ja kun hän näki Caran, hän innostui, että kylällähän on toinenkin ihan samanlainen koira! Kerroimme, että tapasimme hänet viime sunnuntaina kyläjuhlien aikaan. Sitä oli ihmettelemässä monta ihmistä.

Sitten aloitimme retken. En taaskaan meinannut tajuta, että polku välillä kääntyy takaisin samaan suuntaan. Miksi ei vain kiivetä suoraan ylös tai jatketa eteenpäin? Ihan selvästi joku oli kulkenut rinteitä muualtakin kuin polkuja pitkin. Emäntä hermoili, että putoan muka rotkoon, kun kiipeilin innoissani nuuskimassa ja tutkimassa rinteitä. Mitenkä minä, neljältä jalalta. Ihmisten eteneminen kieltämättä on aika työlästä tuolla vuorten rinteillä.

Maisemat olivat komeita! Minä olen aina rakastanut kaikenlaista tähystelemistä, nousen Suomen kotimetsissäkin kiville ja kannoille uljastelemaan. Mutta täällä se on ihan eri juttu, koska näkee niin kauas! Kuulen ja haistan siellä kaukana maisemassa sellaisia juttuja, joita ihmiset eivät kiikareillaan tavoita. Kirsunpää melkein rasittuu siitä nykimisestä, mikä kaukohaisteluun tarvitaan. Minulle tulee aina pienet vaahtoviikset, kun oikein nuuskuttelen.

Rotkossa alapuolellamme tietysti saattoi olla jotakin hyvin ikäännytettyä syötävää, sillä korpit raakkuivat siellä kovasti. Rastaat lauloivat siellä myös ja vesi solisi. Ylhäällä vuoren huippuja kiersivät pilviharsot ja etelässä taivas oli kokonaan pilvessä. Pohjoisessa puolestaan paistoi aurinko. Me saimme kulkea puolipilvisessä kevyesti tuulahtelevassa säässä, ja liikkuminen oli oikein miellyttävää vähän yli 20 asteen lämmössä.

Minä kuljin vapaana, mutta Caran pitää olla varmuusvaljaissa – muutenkin kuin vuoristokiipeilyssä. Se kun ei oikein hyvin näe eikä kuule, mutta on niin itsenäinen (itsepäinen!) luonteeltaan, että valitsee helposti omat reittinsä väärin, ja sitten eksyy. Nytkin se painui lohkareiden lomassa hirmu kyytiä ja emäntä sadatteli sen reittivalintoja, kun flexi kiertyi milloin kivien, milloin piikkipensaiden ympärille. Mutta ei uskoisi Sarppasta jo lähemmäs 14-vuotiaaksi, se mummo jaksaa porskuttaa!

Isännällä ja emännällä on harrastuksena koluta hyvin vanhoja ihmisten asumapaikkoja. En ole ennen ollut mukana niitä katsomassa, mutta nyt määränpäämme oli Azoria, ikivanha minolaisaikainen kylä vuorilla 300 - 350 metrin korkeudella. Piirroksista päätellen minolaisillakin on ollut koiria, joten odotin innolla, mitä niiltä raunioilta löytyy.

Polku, jota pitkin kuljimme, on hyvin vanha reitti vuoristokylästä toiseen. Paikoin tie oli oikein hyväkuntoinen, laatoilla päällystetty ja pengerretty. Isäntä intoili, että se oli roomalaisaikoina rakennettua kivetystä.

Minua rupesi puolivälissä matkaa todella paljon kiinnostamaan, mitkä otukset nenääni haiskahtivat. Isäntä ja emäntä sanoivat, että vuohien kellot siellä rinteessä kilahtelevat, ja että vuohet ovat EI niin kuin kanat ja lampaatkin. Minä olin kyllä toivonut, että jos ne olisivat edes vähän KISSSA… Tottelin kuitenkin, ja kuljin vain valppaana ja kiinnostuneena haistellen ja kuulostellen, josko pääsisin vähän edes vilkaisemaan näitä huumaavan tuoksuisia otuksia.

Ja sitten! Aivan polkumme varrella kulki lauma vuohia! Ne tuijottivat minua keltaisin silmin, joissa iirikset ovat hauskasti vaakasuorassa, ja olivat yhtä kiinnostuneita minusta kuin minä niistä. Jähmetyin pointteriasentoon tuijottamaan niitä toinen etujalka ylhäällä. Ne kuitenkin pelkäsivät isäntää ja emäntää ja loikkivat karkuun – noin vain pitkin rinteen louhikkoa ja puskien läpi! Voi, miten olisin halunnut seurata niitä. Isäntä otti minut varmuuden vuoksi hihnaan, että ei tulisi mitään epäselvyyttä asiasta.

Pitkin matkaa nämä sorkkajalkaiset viettelijät ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas, ja välillä vain niiden kellojen soitto yritti lumota meitä kulkijoita pois polultamme. Minä olisin voinut vähän maistella vuohen olemusta niiden pudottamista papanoista, mutta omistajat kerkesivät kieltää. Kuulemma emäntäkin haistoi ihan hyvin vuohien läheisyyden, joten kuvitelkaa sitten minun päätäni, kuinka pyörälle se meni!

Saavuimme parin tunnin patikoimisen jälkeen Azoriaan, kukkulalle vuorten väliin. Unohdin hetkeksi vuohet, kun lumouduin maisemasta. Olisin istunut kuuntelemassa ja katselemassa alhaalla olevaa Kavoussin kylää vaikka kuinka kauan. Merikin ylhäältä näkyi, ja kaukana Agios Nikolaos.

Ihmiset rupesivat lounaalle yhteen muinaisista talonraunioista. – Leikitään tavernaa, nauroivat. Me jouduimme tyytymään veteen, mutta se maistuu aina mainiolle, kun on ollut paljon muita mielenkiintoisia makuja ilmassa. Saimme sentään pikku nytyset voileipää. Osasimme käyttäytyä arkeologisella kaivausalueella mallikelpoisesti, taikka Cara taisi kyllä pissata. Minä olin haaveillut mehukkaasta mammutin luusta, eivätkös arkeologit kaivele niitä esille? Nämä rauniot olivat kuitenkin tyhjiin kaivetut. Ei edes kivettynyttä koiran viestiä, tai jos olikin, niin haju oli yli 3000 vuodessa haihtunut.

Lähdimme raunioilta takaisin alamäkeen, mutta eri puolelta kukkulaa. Kuljimme ohi 3250-vuotiaan oliivipuun. Se ei kiinnostanut kovin paljon, sillä se oli aidattu. Mikä määrä viestejä puun tyveen muuten olisi mahtunutkaan, kun sen ympärysmitta oli 14 metriä! Caraa ei olisi saatu ikinä pois sen luota.

Jatkoimme roomalaisten rakentamaa tietä alamäkeen. Ja silloin! Vuohet tulivat minua noutamaan! Ne ihanat seireenit loikkivat suurelle lohkareelle takanamme ja huusivat minulle: - Älä mene! Olet selvästi meidän kilimme, tule tänne elämään meidän kanssamme! Niitä oli kymmenkunta, ja ne päkättivät perääni kuorossa. Kun isäntä pakotti minut hihnan kanssa seuraamaan, ne kääntyivät ja loikkivat peräkanaa takaisin vuorten sumuisille rinteille, minun olympolaiset jumalattareni!

Alas kylälle ei ollut enää pitkä matka, vaikka polku oli paikoin kasvanut umpeen. Caran piti nöyrtyä syliin, sillä sen perspektiivi oli umpiviidakkoa, johon olisi eksynyt kuin minotauroksen labyrinttiin. Uskomatonta kyllä roomalainen kivetys kulki siellä puskien alla kuin olisi tehty vastikään eikä pari tuhatta vuotta sitten.

Kuljimme lopuksi Kavoussin kylän halki. Yhdellä parvekkeella meille haukkui bokseri! Sen lisäksi tietysti lukematon määrä muita pihakoiria. Saattaa olla, että jälkemme ovat nyt Kavoussin katubetonissa kuin filmitähdillä ikään, sillä kylässä tehtiin tietöitä.

Uskotteko, että kotona uni maittoi, kun palasimme neljän tunnin kävelyretkeltä. Näin unta vuohistani. Oikein ulisin ja loikin, ja sitten heräsin ja katselin ihmeissäni ympärilleni, kun olinkin tutussa olohuoneessa enkä rotkon reunamilla.