Hyvän tahdon koiralähettiläs

Minä voisin alkaa hyvän tahdon lähettilääksi! Osittain siksi, että tahtoisin kovasti mielelläni kaikkea hyvää. Paistinpannulta, grillistä ja vaikka isännän suusta ottaisin, mutta kun ei anna. Enkä minä sentään kerjää, sehän on kiellettyäkin kai? Ajatuskupla huulessani vaan juoruaa, että hyvää tahtoisin.

Tässä kesytän Jorgosta

Eksyin nyt vähän makujen maailmaan, mutta ajattelin kyllä myös noita kreetalaisia ihmisiä ja sitä, että haluan olla hyvä heillekin. Siinä piilee kuitenkin sellainen juttu, että ensin minun pitää kesyttää heidät. Tiedättehän, että jos koira ei ole ihmisten kanssa tekemisissä tarpeeksi, niin siitä voi tulla vähän arka. Niin myös ihmisestä, joka ei ole koiran kanssa tarpeeksi pienestä pennusta ollut tekemisissä. Ihmistä on kuitenkin melko helppo opettaa.

Pian olimme jo työkavereita!

Kreetalaiset koirat perinteisesti ovat asuneet ulkosalla, ja jos ovat vahtikoiria ammatiltaan, niin kiinni kytkettynä pihassa. Paimenkoirat ovat erikseen, ja metsästyskoiratkin täällä oppivat olemaan irtaallaan ihmisten matkassa. Ja nykyään on myös seurakoiria, jotka ovat ihan samalla tavalla sisäkotieläimiä kuin Suomessakin. Täällä maalla heitä on vähän ja yleensäkin he ovat pikkukoiria.

Tämä on tuttavani lenkin varrelta. 

Hänen osansa on olla vartiokoira ja

 hän asuu yksin kasvihuoneilla.

Silti hän on oikein sosiaalinen ja kiltti.

Sääliksi käy pojan yksitoikkoinen elämä.

Minä olen siis kreetalaisten mielestä ihan poikkeustapaus, koska olen isäntäväen mukana, asun sisällä talossa ja sitten ihmeistä suurin: ymmärrän puhetta ja tottelen. Siis vaikka olen iso ja kauhian vaarallisen näköinen.

Koska kissat ja koirat asuvat ulkona, ja kissoja ei yleensä varsinaisesti edes omista kukaan, vaan he valitsevat itse reviirinsä, on täällä kirpuilla ja muilla loisilla juhlat. Lemmikkikoirille annetaan matolääkkeitä ja rokotuksia, mutta kissoista ei juurikaan huolehdita. Niinpä lapsille opetetaan, että kissoihin ja koiriin ei saa koskea, koska niistä leviävät taudit. Kuulemma oikein koulukirjoissakin, ainakin joku vuosikymmen sitten, on ollut tällainen varoitus. Ja kun ei haluta koskea, niin siitähän seuraa, että ei opita silittämään, käsittelemään eikä kouluttamaan koiria, eivätkä koirat liioin totu olemaan ihmisiksi ihmisten parissa.

Minä ja Nikos-kamuni

Tätä asiaa olen halukas muuttamaan ja olen ainakin pienessä mittakaavassa onnistunutkin ihan hienosti! Minulla on jo monta hyvää ihmisystävää, joille olen ensimmäinen tällainen ihmisrakas koira.

Isäntäväen seurassa pääsen valikoimaan sopivia koulutettavia. Ottavat minut tarkoituksella mukaan mahdollisimman moneen paikkaan, kuten raivaushommiin tuttavien oliivitarhoille, kyläilyreissuille ja autoajeluille. Minulla on sellainen taktiikka, että en tungettele vieraiden ihmisten luo. Osaan makoilla tavernassa pöydän alla niin, että harva edes huomaa minua. Pysyn omien ihmisten luona ja vasta luvan kanssa lähestyn vieraita. Sillä tavalla arat ihmiset huomaavat, että olen tottelevainen.

Joanna alkaa jo kesyyntyä
ja lähestyy minua

Kun uudet ihmiset alkavat luottaa siihen, että tottelen ja olen ystävällinen, alan pikku hiljaa kesytellä heitä. Kysyn, leikkisivätkö he tai haluaisivatko rapsutella. Vihjaan asettumalla viereen istumaan tai pudottamalla kepin tai renkun lähettyville, ja sitten luon lumoavia katseita. Joskus emäntä tai isäntä kyllä joutuu tulkkaamaan, että en ole aikeissa haukata palaa, vaan katson kohti, koska pyydän leikkimistä.

Olen kesyttänyt jo aika monta aikuista, jotka ovat ennen vähän pelänneet koiria. Olen myös ollut luullakseni monelle lapselle ensimmäinen iso koira, jota saa tulla silittämään. Toivon, että lapsille jää mielikuva siitä, että koira voi olla ihmisen oikea ystävä. Lapset oppivat myös todella nopeasti antamaan minulle käskyjä suomeksi, jos päästään niin pitkälle, että uskaltavat alkaa leikkiä kanssani.

Maria, Joanna, Cara ja minä, Dafni

Eräs kahvilan asiakas tuli jututtamaan emäntää, koska hänen lapsensa ujostelivat mennä ohitseni. Hän sanoi, että lapset eivät osaa katsoa silmiäni, joista näkee, että olen hyvä koira. Lapsia vaan pelottaa naamani. (Enkä edes irvistele, kuten ihmiset hymyillessään meille koirille. Kummankos pitäisi pelätä?) Se mies taputti ja rapsutti minua, ja sitten lapsetkin uskalsivat tulla aika lähelle.

Moni on kysynyt ihmisiltäni, missä minut on koulutettu. Vallalla tuntuu olevan käsitys, että koira pitää lähettää jonnekin koulutettavaksi ja sitten se tulee oppineena takaisin omistajalle. Vastaavat, että minut on koulutettu itse, ja tämmöisiksi koirat tulevat, kun saavat pennusta asti olla ihmisten seurassa ja asua heidän kanssaan. Että samalla tavalla minut on koulutettu kuin lapset, opastamalla, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kuka tahtoo leikkiä?

Eihän minua oikeastaan ole koulutettu laisinkaan: ikinä elämässäni en ole ollut treeneissä enkä harjoituksissa enkä koulutuskentillä. Isäntäväki on kyllä ollut, aikanaan aikaisempien koirien kanssa, joten tavallaan minä sain heidät valmiiksi koulutettuina. Minä olen saanut pelkän maalaisjärjen ja kotisivistyksen. Opin jo pikkupentuna kulkemaan vapaana vierellä katsomalla mallia Carasta.

Minulla on kesytystyön alla myös yksi kissa. Nii-in, tätä ette olisi ihan heti minusta uskoneet. Taikka oikeastaan hän ei ole ’kissa’ vaan Astrapi-niminen tavernan vartijatar. KISSSAT puolestaan ovat niitä otuksia, jotka minulla on lupa ajaa pois pihalta, että eivät tee hajumerkkejään terassille.

Astrapi kurkistelee minua emännän takaa

Kun kuulen sanan KISSSA, olen äkkiä hereillä vaikka umpiunesta ja valmiina singahtamaan jahtiin. En minä niitä otuksia kovin kauas jahtaa. Kotona on lupa mennä ruotsalaisten naapurien kohdalle saakka. He olivat ihan ihmeissään kerran, kun näkivät, miten ajoin kissan pois. Sanoivat, että ikinä ennen eivät ole nähneet, että koira jättää jahdin kesken, kun käsketään. No, siinäpäs näkivät.

Erään kahvilan katto-Kassinen
eli kujakatti tuulensuojassa
 katonalusverkon päällä

Tiedättekö muuten, mistä kissat tulevat? Olen nähnyt monesti! Roskiksesta. On aina jännittävää ohittaa roskalaatikko tien varressa, että kuinka monta kissaa sieltä tulee. Niillä ei kestä hermo odottaa, että menisin ohitse, vaan yleensä ihan viime hetkellä ne sinkoilevat mikä mihinkin suuntaan, kun ollaan kohdalla. Lenkillä ei kuitenkaan ole lupa ajaa kissoja, se olisi liian vaarallista liikenteen vuoksi.

Ei yhtään KISSSAA tällä kertaa

On se tietysti sääli, että kenenkään pitää joutua etsimään ruokansa roskiksista. Kissojen alkuperäinen työ on ollut pitää rotat kurissa, mutta kun heitä on liikaa, ei rottia riitä kaikille. Kissat ovat nimittäin tosi nopeita saamaan jälkikasvua.

Astrapilla kävi todellinen tuuri, että hän sattui löytämään itselleen juuri oikeat ihmiset. Ilmeisesti joku oli tuonut hänet noin kuukauden ikäisenä jostakin kauempaa Mirtoksen kylään ja jättänyt taverna Katerinan kulmille, sillä sieltä tavernan isäntäväki hänet yhtenä aamuna löysi. Hän oli niin poikkeuksellisen suloinen, pieni ja nälkiintynyt, että he päättivät yrittää hänen kesyttämistään.

Aluksi Astrapi oli hyvin arka
 ja nälkäinen

Pari viikkoa siihen kului, että Astrapi suostui syliin saakka, mutta opittuaan ensin syömään kädestä ja luottamaan uusiin ihmisiinsä hän alkoi kesyyntyä vauhdilla. 

Ja koska me vierailemme Katerinassa usein, hän saa totutella Caraan ja minuunkin. 
Hän on hyvin kiinnostunut meistä, mutta samalla vähän epätietoinen siitä, saammeko me olla tavernan alueella. Astrapi on vähän sitä mieltä, että olemme aika jänniä tyyppejä, mutta toisaalta voisimme mennä muualle. Aika näyttää tuleeko meistä kavereita, mutta ainakin meillä on käsky sietää toisiamme.

Astrapi on nimensä mukaan melkoinen sähikäinen, suomeksi Salama. Vieraat kissat ja koirat hän häätää tavernan edustalta pois – mikä oli ennen häntä vähän niin kuin minun hommani! Kun vierailin Katerinassa, sain toisinaan pyynnön hätistää kissoja kauemmas grillistä tai ajaa naapurin koiran pois merkkailemasta. Nyt neiti A. hoitaa sen homman, niin että isommatkin kollit tietävät paikkansa.

Koditon lapsukainen sai oman kodin!

Astrapikin on vähän sellainen Suomen mannekiini, vaikka on vain puoliksi suomalainen adoption kautta, emännän puolelta. Nimittäin hänet on madotettu, rokotettu ja nykyään myöskin leikattu. Ei sellaista kissanpitoa ole moni mirtoslainen nähnyt! Papat ihmettelivät, kun näkivät kauluksen, joka Astrapilla oli leikkaustikkien vuoksi. Arvelivat, että kissalla on kurkku kipeä ja siksi kauluri kaulassa. Eläinlääkärikin oli kehunut, että Astrapi on melkein ihminen. Hänen emäntänsä oli vain sanonut, että olepa kiltisti, ja tikit sai ottaa pois noin vain.

Koiralle ja kissalle on kyllä melkein lottovoitto päätyä suomalaiseen omistukseen. Tosin täällä lämpimässä on lokoisammat oltavat kuin siinä nimenomaisessa omistajien kotimaassa. Mutta Suomessa koiria ja kissoja kohdellaan niin kuin eläintä pitää kohdella, huolehtivaisesti ja rakastavasti. Me koetamme olla esimerkkinä siitä, kuinka vaivannäkö palkitaan. Onnellisen lemmikin omistajana on mukava olla!