Tällaisissa maisemissa sitä mennään! |
Arvasimme Caran kanssa, että jotakin on tekeillä, kun nuo
ihmiset touhusivat niin kovasti. Varmuuden vuoksi odotimme viime tippaan,
saammeko namia lähtöpalkkioksi vai pääsemmekö mukaan. Kun sitten meille
raotettiin auton ovea, olimme innokkaina istumassa takapenkillä.
Heti ekassa risteyksessä tuli yllätys: emme kääntyneetkään
alamäkeen, vaan auton nokka pyörähti ylös, vuorille päin. Siellä me emme Caran
kanssa olleet vielä käyneetkään. Tie nousi kiemurrellen aina vaan ylemmäs, ja
pikku hiljaa minua alkoi sellainen kääntyily kuvottaa. Eihän aamupalasta ollut
kuin pari tuntia. Joten niin siinä kävi, että meikäläiseltä pääsi puklu.
Voi eitä ja muutamaa ärräpäätä lukuun ottamatta ihmiset
jaksoivat ottaa asian niin kuin pitääkin: ei paniikkia ja varsinkaan ei
moitteita minulle, enhän minä sitä tahallani tehnyt. Olen tottunut veneilyyn
Suomessa, joten ei minua pikku heilahtelu hetkauta, enkä yleensä tule
pahoinvoivaksi autossa. Tämä oli kuitenkin nyt jo toinen kerta vuoristotien
mutkissa, joten jospa nuo tästedes muistaisivat, että minulle vain jotakin ihan
pientä suupalaa ennen kuin suunnataan kotoa ylävintikkaan.
Onneksi vahinkoni sattui juuri sellaisessa paikassa, missä
tien varressa on lähde ja vesihana, joten porukat pääsivät siivoamaan auton
melkein välittömästi. Odottelin kiltisti paikalle komennettuna tien varressa,
kun isäntäväki juoksenteli kuin kaksi oravaa vesipisteelle ja takaisin autolle.
Lopulta päästiin taas matkaan.
Melko pian mutkat loppuivat, sillä Isäntä kurvasi auton tien
reunaan. Oikealla puolen avautui melkoinen pudotus alas laaksoon, mutta
vasemmalla oli kutsuvan varjoinen mäntymetsä. Innoissani juoksin havumatolla,
sillä täällä Kreetalla en ole vielä kertaakaan voinut poistua tieltä maastoon ilman, että
pitää varoa kaikenlaisia piikkipensaita ja kivenmurikoita. Oliivimetsiköiden
alustat ovat puolestaan soraa ja kynnöspeltoa. Nyt alla oli monta kymmentä
senttiä paksu neulasmatto.
Pian pehmeä maa kuitenkin loppui ja muuttui tavanomaiseksi
pensaikoksi, joten jatkoimme matkaa pitkin soratietä. Enempi kirmailu ei pian
maittanut, sillä minun tuli kuuma, ja rupesin kyselemään, olisiko Emännällä
juomakuppi mukana. Ei kuulemma vielä ollut tauon aika, vaan vasta vähän matkan
päästä.
Kuljeskelimme ylös vuorta hyvän matkaa. Minä aina yritin
jatkaa suoraan, mutta tie kääntyi samaan suuntaan kuin mistä oli juuri tultu,
mutta ylemmäs. Täällä tiet ovat vähän hassuja. Suomessa tie kulkee suoraan ja
koira hoitaa sen mutkittelun. Vaikka kai se on tuttua jo muinaisille
kreikkalaisille, kun ovat antaneet suosituimmalle koristekuviolleen nimen
”juokseva koira”.
Lopulta sitten isäntä hyväksyi erään paljaan kallion meille
pysähdyspaikaksi. Kiipesimme jyrkänteelle tien yläpuolelle ja ihmiset
levittivät viltin alusikseen. Minä ja Cara asetuimme mieluummin varjoon.
Taitettava vesikuppi on näppärä varuste |
Minä
palasin hetken päästä tielle, sillä kallio oli liian kuuma. Ensin kuitenkin juotiin kunnon annos jääkylmää
vettä. Cara oli kytkettynä, jotta hän ei harhaannu kauemmas ja eksy, kun on
huono kuulemaan ja näkemään. Pari vuotta sitten hänkin pystyi olemaan aina
lenkillä vapaana. Hyvin vanha kuoma silti jaksaa kulkea!
Cara on vuoristokiipeilyvaljaissa! Oikeasti vain turvanarussa, että ei eksy toisista. |
Noin 25 astetta on patikointiin vielä aika lämmin
koirahenkilölle, Suomessa ei ehkä lähdettäisi niin kuumalla kovin pitkälle
kävelylle. Ei vuorilla silti ihan kauhean kuuma ollut, tuuleskeli ihan
raikkaasti ja korkeimmat huiput olivat kokonaan pilvessä. Aurinko vaan paistoi
niin lämpimästi, että läähätytti. Kotona nelisensataa metriä alempana oli
tietysti vielä kuumempaa. Syyskuussa on ollut täällä lämpöaalto, sanovat.
Kunhan oikeasti viilenee, pääsemme taas retkelle, ihmiset
lupasivat. He olivat oikein mielissään hyvästä piknikistä ja hienoista
maisemista, ja siitä, että me koiruudet olimme mukana. Vaikka matkalla
sattuikin se oksu-juttu.
Huippua! |
Punaisen täysikuun ulvojaiset
Seuraavana yönä ihmisperhe yllätti heräämällä juuri
ensimmäisen kukonlaulun aikaan, viideltä. Silloin oli muuten ihan pimeää, mutta
taivaalla oli täysikuu. Mutta millainen kuu! Ihan punainen!
Sitähän se isäntäväki oli herännyt ihmettelemään, kuunpimennystä. Pihalle
pystytettiin kamera ja kaukoputki. Siinä ne sitten tiirailivat, ihmettelivät ja
huokailivat. Minä asetuin vahtia pitämään, lämmintä oli saman verran kuin
vuorilla päivällä, 24 astetta.
Ihmetteli sitä kuuta moni muukin. Oli todella hiljaista,
kukot eivät tällä kertaa paljoa kiekuneet. Yleensä he tulevat vähän höpsöiksi
juuri täysikuulla ja kiekanoivat koko yön. Kylän koirat sitä vastoin aukaisivat
suunsa.
Minä kuuntelin ulvontaa tarkasti, mutta en osallistunut,
vaikka emäntä koetti vähän yllyttää. Osaan ulvoa Caran säestyksellä oikein
kauniilla altto-äänellä (Caran kimitys on ihan hirvittävää, jos saan
kommentoida). En kuitenkaan osaa niin hyvin kreikkaa, että olisin nyt kehdannut
osallistua kuorolaulantaan. Hienolta se kyllä kuulosti. Vaikka koirat eivät
välttämättä pääse ketjuistaan toistensa kanssa tekemisiin, heillä on päivittäin
ja öittäin näitä yhteisiä juttutuokioita, haukkuhetkiä ja laulukuoroja.
Kylläpä väsytti sen retken jälkeen |