tiistai 29. syyskuuta 2015

Vuoristoretki

Tällaisissa maisemissa sitä mennään!

Arvasimme Caran kanssa, että jotakin on tekeillä, kun nuo ihmiset touhusivat niin kovasti. Varmuuden vuoksi odotimme viime tippaan, saammeko namia lähtöpalkkioksi vai pääsemmekö mukaan. Kun sitten meille raotettiin auton ovea, olimme innokkaina istumassa takapenkillä.

Heti ekassa risteyksessä tuli yllätys: emme kääntyneetkään alamäkeen, vaan auton nokka pyörähti ylös, vuorille päin. Siellä me emme Caran kanssa olleet vielä käyneetkään. Tie nousi kiemurrellen aina vaan ylemmäs, ja pikku hiljaa minua alkoi sellainen kääntyily kuvottaa. Eihän aamupalasta ollut kuin pari tuntia. Joten niin siinä kävi, että meikäläiseltä pääsi puklu.

Voi eitä ja muutamaa ärräpäätä lukuun ottamatta ihmiset jaksoivat ottaa asian niin kuin pitääkin: ei paniikkia ja varsinkaan ei moitteita minulle, enhän minä sitä tahallani tehnyt. Olen tottunut veneilyyn Suomessa, joten ei minua pikku heilahtelu hetkauta, enkä yleensä tule pahoinvoivaksi autossa. Tämä oli kuitenkin nyt jo toinen kerta vuoristotien mutkissa, joten jospa nuo tästedes muistaisivat, että minulle vain jotakin ihan pientä suupalaa ennen kuin suunnataan kotoa ylävintikkaan.

Onneksi vahinkoni sattui juuri sellaisessa paikassa, missä tien varressa on lähde ja vesihana, joten porukat pääsivät siivoamaan auton melkein välittömästi. Odottelin kiltisti paikalle komennettuna tien varressa, kun isäntäväki juoksenteli kuin kaksi oravaa vesipisteelle ja takaisin autolle. Lopulta päästiin taas matkaan.

Melko pian mutkat loppuivat, sillä Isäntä kurvasi auton tien reunaan. Oikealla puolen avautui melkoinen pudotus alas laaksoon, mutta vasemmalla oli kutsuvan varjoinen mäntymetsä. Innoissani juoksin havumatolla, sillä täällä Kreetalla en ole vielä kertaakaan voinut poistua tieltä maastoon ilman, että pitää varoa kaikenlaisia piikkipensaita ja kivenmurikoita. Oliivimetsiköiden alustat ovat puolestaan soraa ja kynnöspeltoa. Nyt alla oli monta kymmentä senttiä paksu neulasmatto.

Pian pehmeä maa kuitenkin loppui ja muuttui tavanomaiseksi pensaikoksi, joten jatkoimme matkaa pitkin soratietä. Enempi kirmailu ei pian maittanut, sillä minun tuli kuuma, ja rupesin kyselemään, olisiko Emännällä juomakuppi mukana. Ei kuulemma vielä ollut tauon aika, vaan vasta vähän matkan päästä.

Kuljeskelimme ylös vuorta hyvän matkaa. Minä aina yritin jatkaa suoraan, mutta tie kääntyi samaan suuntaan kuin mistä oli juuri tultu, mutta ylemmäs. Täällä tiet ovat vähän hassuja. Suomessa tie kulkee suoraan ja koira hoitaa sen mutkittelun. Vaikka kai se on tuttua jo muinaisille kreikkalaisille, kun ovat antaneet suosituimmalle koristekuviolleen nimen ”juokseva koira”.


Lopulta sitten isäntä hyväksyi erään paljaan kallion meille pysähdyspaikaksi. Kiipesimme jyrkänteelle tien yläpuolelle ja ihmiset levittivät viltin alusikseen. Minä ja Cara asetuimme mieluummin varjoon. 

Taitettava vesikuppi on näppärä varuste

Minä palasin hetken päästä tielle, sillä kallio oli liian kuuma. Ensin  kuitenkin juotiin kunnon annos jääkylmää vettä. Cara oli kytkettynä, jotta hän ei harhaannu kauemmas ja eksy, kun on huono kuulemaan ja näkemään. Pari vuotta sitten hänkin pystyi olemaan aina lenkillä vapaana. Hyvin vanha kuoma silti jaksaa kulkea!

Cara on vuoristokiipeilyvaljaissa!
Oikeasti vain turvanarussa, että ei eksy toisista.

Noin 25 astetta on patikointiin vielä aika lämmin koirahenkilölle, Suomessa ei ehkä lähdettäisi niin kuumalla kovin pitkälle kävelylle. Ei vuorilla silti ihan kauhean kuuma ollut, tuuleskeli ihan raikkaasti ja korkeimmat huiput olivat kokonaan pilvessä. Aurinko vaan paistoi niin lämpimästi, että läähätytti. Kotona nelisensataa metriä alempana oli tietysti vielä kuumempaa. Syyskuussa on ollut täällä lämpöaalto, sanovat.

Kunhan oikeasti viilenee, pääsemme taas retkelle, ihmiset lupasivat. He olivat oikein mielissään hyvästä piknikistä ja hienoista maisemista, ja siitä, että me koiruudet olimme mukana. Vaikka matkalla sattuikin se oksu-juttu.

Huippua!

Punaisen täysikuun ulvojaiset


Seuraavana yönä ihmisperhe yllätti heräämällä juuri ensimmäisen kukonlaulun aikaan, viideltä. Silloin oli muuten ihan pimeää, mutta taivaalla oli täysikuu. Mutta millainen kuu! Ihan punainen!


Sitähän se isäntäväki oli herännyt ihmettelemään, kuunpimennystä. Pihalle pystytettiin kamera ja kaukoputki. Siinä ne sitten tiirailivat, ihmettelivät ja huokailivat. Minä asetuin vahtia pitämään, lämmintä oli saman verran kuin vuorilla päivällä, 24 astetta.

Ihmetteli sitä kuuta moni muukin. Oli todella hiljaista, kukot eivät tällä kertaa paljoa kiekuneet. Yleensä he tulevat vähän höpsöiksi juuri täysikuulla ja kiekanoivat koko yön. Kylän koirat sitä vastoin aukaisivat suunsa.


Minä kuuntelin ulvontaa tarkasti, mutta en osallistunut, vaikka emäntä koetti vähän yllyttää. Osaan ulvoa Caran säestyksellä oikein kauniilla altto-äänellä (Caran kimitys on ihan hirvittävää, jos saan kommentoida). En kuitenkaan osaa niin hyvin kreikkaa, että olisin nyt kehdannut osallistua kuorolaulantaan. Hienolta se kyllä kuulosti. Vaikka koirat eivät välttämättä pääse ketjuistaan toistensa kanssa tekemisiin, heillä on päivittäin ja öittäin näitä yhteisiä juttutuokioita, haukkuhetkiä ja laulukuoroja.

Kylläpä väsytti sen retken jälkeen











torstai 3. syyskuuta 2015

Tuttu vieras

Eräänä aamuna Isäntä ja Emäntä jättivät meidät kotiin ja lähtivät pihasta autolla. Olimme käyneet aamulla merenrannassa ja uineet, joten jäimme tottuneesti viettämään hellepäivää kotivahteina. Torkuimme tuulettimen ääressä makuuhuoneessa, mutta oikeasti olimme korva tarkkana koko ajan. Tai siis minä olin, tuo Sarppanen nyt mitään kuule muutenkaan. Mutta on hän hengessä mukana kovasti - ja tositoimissakin, vaikka ei aina ole ihan kärryillä siitä, miksi.

Puolilta päivin, kun helle oli kovimmillaan ja kaskaat kirskuttavat niin kovaa, että ei oikein tahtonut kuulla kunnolla muita ääniä kauempaa, sain korviini palaavan automme äänen. Rupesin puhkumaan ja huhhailemaan ja Carakin virkosi ja alkoi äristä minulle ja näykkiä kinttujani. Paimenrotuisilla on todella ärsyttäviä tapoja.

Mutta mitä minä kuulinkaan! Tietysti Isännän ja Emännän äänet - mutta myös Laurin!

Minähän siis tiedän, että ajoimme satoja peninkulmia tänne sieltä pohjoisesta, entisestä kodista. Meillä koirilla on tarkka tähtikartta päässämme, ja osaisin ehkä juosta täältä sinne entiseen kotiin takaisinkin. Onneksi ei ole tarvis: isäntäväki on täällä, eikä lämmintä ole pelkästään saunassa. Viihdyn hyvin, mutta jotakin puuttuu.

Meidän lauman nuoret jäsenet asuivat kanssamme kun olin pentu. Kiinnyin heihin kovasti. Sitten he rupesivat juoksentelemaan yhä kauemmas kotipesästä ja lopulta vuoron perään pakkasivat tavaransa ja muuttivat muualle.

Se oli minulle raskasta aikaa. Vartioin yötä päivää, että kuka nyt kulkee pihan ohi ja paukahtiko auton ovi meidän pihassa vai naapurissa. Kun nuoret tulivat kotiin käymään, villiinnyin ihan tolkuttomaksi, samoin kyllä hekin. Voi sitä vikinää, pussausta ja hännän paukutusta! Ja kun he taas lähtivät, kesti muutaman päivän, että totuin vain ydinlauman kesken olemiseen.

Mutta ajatella, että nyt Lauri oli seurannut meidän jälkiämme tänne! Ei hän kyllä tuoksunut Saksalle eikä Italialle, mistä kautta liekään oikaissut. Olimme molemmat ihan villinä jälleennäkemisen riemusta. Cara oli taas vähän pihalla koko jutusta eikä juuri muuta tuumannut kuin että jaa, Larppanen se siinä.

 
Sain siis mukavaa uima- ja peuhuuseuraa, mutta otti vähän koville meressä uida triathlonia elikäs kolmiodraamaa näiden kaikkien laumanjäsenten välillä.  

Isännän vuoro heittää renkku!
Mukana tuli vähän hiekkaa...


Kun nyt tässä tulin muistelleeksi noita menneitä muutenkin, voisin kertoa siitä ajasta, kun olimme vasta saapuneet Kreikkaan. Pitää tunnustaa, että tulin vähän lapselliseksi silloin. Meillä voimakkaasti kiintyvillä koirilla voi tulla joskus sellainen aivan karmaiseva hylätyksi tulemisen tunne, jota sanotaan eroahdistukseksi. Se sitten teettää kaikenlaista pöljää.

Eivät ilahtuneet Isäntä ja Emäntä, kun olivat olleet asioilla, ja kotiin tultuaan löysivät oven palasia lattialta. Olin vähän kokeillut, saisinko ulko-oven auki. (Se kuulemma hyvitetään vuokranantajalle ennen kuin täältä palataan Suomeen. Minua ei hyvitelty.)


Sen lisäksi minä pissasin sänkyyn eräänä iltana, kun olin jäänyt Caran kanssa kahdestaan. Aluksi nimittäin hermoilin ja läähätin suuni kuivaksi, kun en ollut oikein vielä tottunut lämpimään. Sitten join ison, monen litran kupin vettä melkein tyhjäksi. Istuin ihmisten sängyllä, josta näin ulos, ja odotin, palaavatko he ikinä. Sitten väsyin ja nukahdin ja hupsis, pissa karkasi housuun.

Meille leikatuille boksereille käy toisinaan pissivahinkoja, kertoi eläinlääkäri, ja on minulla siihen kyllä lääkkeetkin. Mutta ei mikään lääke pidätä sellaista juomamäärää. Onneksi täällä on tuo aurinko, joka kuivatti pestyn patjan muutamassa tunnissa. Eikä niin kovan juopottelun jälkeen pissa edes haissut paljon miltään.

Ihmisiä alkoi todella harmittaa, koska näiden juttujen lisäksi luin vähän kreikan sanakirjaa ja siirtelin muutamia kenkiä ja emännän rintsikoita, ilman isompia vaurioita, onneksi. Pentunahan sain aikaan kaikenlaista kiukuttavaa sotkua, kun purin tarmoani esineisiin ja huonekaluihin. En kai suunnitellut nyt samanlaista ajanvietettä itselleni, aikuisena koirana, kyselivät omistajat huolissaan.

Isäntäväki ryhtyi Toimenpiteisiin. Niihin kuuluivat pitkät, mukavat uintilenkit ennen yksinjäämistä, niin että väsyin. Sitten sänkyjen päälle asettuivat vahtia pitämään kameranjalka ja maalausteline, jotka pelottavasti huojahtavat heti, jos asettaa tassunkaan joustinpatjalle. Radio soittamaan klassista musiikkia. Tuulettimet pedin viereen olohuoneeseen ja maton viereen makkarin lattialle. Lopuksi dentastixit Caralle ja minulle lähtiäislahjaksi.

Lempipaikkani

Aluksi en huolinut koko dentastixia ollenkaan, vaan huokailin ja pyörin levottomana jaloissa, kun näin ihmisten tekevän lähtöä. En tykännyt myöskään siitä osasta Toimenpiteitä, että kun rakkaani palasivat kotiin, he eivät olleet huomaavinaankaan riemuani. Olivat vaan ihan että ei tässä mitään, nyt tultiin, alahan nukkumaan siitä. Vasta, kun olin vähän rauhoittunut, vaikkakin nolona ja ihmeissäni, he vähän tervehtivät minua.

Niin minä kuitenkin parissa viikossa ymmärsin, että ei kotiin jääminen ole täälläkään sen kummempi juttu. Täällä me nyt asumme, ja kyllä Emäntä ja Isäntä tulevat takaisin, vaikka välillä jättävät meidät. Emäntä oli hyvillään, kun lopulta aloin odottaa lähtöpalkkion saamista sen sijaan, että päivystän ovella.

Yhteistyö on voimaa.
Jugurttilusikkaa tiskaamassa
Edelleen olen huolissani lähtemisestä ja innoissani paluusta, mutta osaan ottaa rennommin. Kerran oli videokamera salaa kuvaamassa touhujamme, kun olimme pari tuntia kodin vahtina. Kamera kuvasi häntäni, kun häivyin makuuhuoneeseen nukkumaan, ja sitten ei pariin tuntiin mitään.


Lauri viipyi vain viikon, ja huomasin kyllä, että hän tekee lähtöä, kun kassiin alkoi kadota tavaraa. Katselin sitä vähän nuopeana. En ihmetellyt yhtään, kun isäntäväki lähti Laurin kanssa mutta palasi ilman häntä. Totuin siihen jo silloin, kun hän oli armeijassa. Kävin nuuskimassa tyhjän makuuhuoneen ja totesin, että sinne se poika taas häipyi, mutta näyttää löytävän meidät tarpeen tullen. Saisivat tytötkin tulla meitä tervehtimään!


Cara ei ui aallokossa vaan
mummoilee rannalla