Kotiinpaluu koittaa

Ihmettelin vähäsen, kun taas mentiin lääkäriin, vaikka minut oli juuri lausuttu terveeksi korvatulehduksesta. 

Kiltisti asetuin kuitenkin taas odottamaan vuoroa. 

En oudoksunut pöydälle nostamistakaan, vaikka varmaan taas minua kiusattaisiin jotenkin.

Niin, sehän se syy lääkärikäyntiin itse asiassa oli: piti ottaa rabies-rokotus ja merkintä passiin kotimatkaa varten. Italia, jossa vietämme yhden yön, vaatii, että on oltava 20 päivää – 11 kk vanha rokotus, joten piikit piti ottaa. Lisäksi piti syödä matolääke lääkärin valvonnassa. Sillä torjutaan ekinokokin leviämistä Suomeen. Vaikka ei sitä täälläkään juuri tapaa, sanoi lääkäri. Mutta määräykset ovat määräyksiä, emmekä halua jäädä mihinkään karanteeniin matkalla.

Ekinokokkilääkityksessä me käytämme pidemmän aikavälin ohjelmaa kuin sellaiset koirat, jotka lentävät täältä Suomeen. He ottavat lääkettä enintään viisi päivää ennen Suomeen saapumista, me puolestaan kolme kertaa enintään 28 päivän välein, koska tuon viiden päivän marginaalissa olemme jo matkalla kotiin. Niinpä käymme popsimassa pillerit Marinelan luona vielä toisenkin kerran ennen kotimatkaa. 

Eläinlääkäriasema on täällä
 myös eläintarvikemyymälä.

Sitten meidän piti ostaa myös kuivamuonaa viikon kestävälle kotireissulle. Meille tilattiin sama ruoka, jota söimme vuosi sitten ennen takaisin raakaruokaan siirtymistä. Se on viljatonta, koska minä en voi syödä viljaa. Caralle vissiin pitää hommata jokin dieettipöperö, vai saisikohan laivalla tai huolto-asemaravintolassa tilattua keitettyä kanaa ilman suolaa ja mausteita, dogibägiin, kiitos?

Cara-vanhus voi suhteellisen hyvin. Haluaa kovasti olla mukana kaikessa, vaikka enimmäkseen makoilee ja torkkuu. Se on ollut mukana rantaretkellä, torkkumassa oman aurinkovarjon alla sekä tavernassa, torkkumassa pöydän alla. Kovasti aina innostuu, kun pääsee mukaan. Näyttää siltä, että Cara hyvinkin jaksaa kotiin saakka tältä maailmanmatkalta.

Osaan minäkin ottaa
 rennosti tavernassa.

Ajatelkaapa, jos koiran vuodet suhteutettuna ihmisen elinikään ovat seitsemän vuoden mittaisia, niin aika pitkä ulkomaanreissu tämä on meille ollut! Vieläköhän tunnemme kotipihan, kun sinne pääsemme? Isäntä on sanonut, että valvontakameran mukaan sielläkin on muutama kissa, jotka saan ajaa pois pihalta. Niiden vuoksi jaksan kyllä matkustaa läpi Euroopan!

Astrapi-kisun kanssa meistä on tullut kavereita. Saan edelleen ajaa muut kissat pois tavernan pöytäliinoja sotkemasta, kun vierailemme Katerinassa, mutta Astrapi hyväksyy meidät ja me annamme hänen olla rauhassa. Kiinnostuneita olemme, mutta sillä tavalla kuin tuttavista nyt ollaan. Hän ei myöskään enää nostele selkäänsä eikä pörhöile, kun tapaamme. Olen ehdottanut, että hän hankkisi ikioman koirakaverin, mutta kuulemma muita yhtä hyvätapaisia kuin Cara ja minä ei ole koko maailmassa. Mehän otamme kehut ja silitykset mielellämme vastaan!

Osaankohan minä enää haukkua suomeksi? Jospa suustani lähtee vain gav gav? Sukulaislapsi tosin mietti, kun Caran kanssa nuuskuttelimme lenkillä toisten reviirimerkintöjä, että onkohan ne pissitty kreikaksi. Mutta kyllä se kieli on ihan kansainvälinen, mitään ongelmia ei ole ollut.

Täytyy sanoa, että täällä Kreetalla koirat ovat sosiaalisempia kuin Suomessa. Sitä ei hevin uskoisi, kun ohittaa heitä lenkillä. Koppiinsa kytketty koira rähisee pihassaan hirmuisesti, mutta kadulla vastaan tullessaan osaa joko pitää etäisyyttä tai tervehtiä rauhanomaisin elkein.

Nämä kaverit ovat kyläkoiria,
tuskin kenenkään omistuksessa.
Näette kuitenkin, miten hyvin
he osaavat kohdata ihan
vieraan tyypin. Minä
vähän pörhistän karvojani.

 Remmissä rähjäämistä täällä ei juurikaan tapaa. Johtunee siitä, että koirat eivät useinkaan ole remmissä vaan omistajan mukana vapaana, ihan mutkattomasti ihmisjoukossa kadulla, kahviloissa, siellä, missä tapahtuu. Vieraat ihmiset ohitetaan välinpitämättömästi, koirat kierretään tai tervehditään tapauskohtaisesti. Omistajaa pidetään silmällä ja korvalla, ettei eksytä liian kauaksi. Me kyllä kuljemme kaupungilla turvavöissä eli remmissä. Ehkä minä en sitä tarvitsisi, mutta Cara nyt mennä touhottaa, ei näe eikä varsinkaan kuule.

Sekin mietityttää, että osaanko enää uida järvivedessä. Täällä kun ei ole mitään ongelmia tuon pinnalla pysymisen kanssa, vesi kannattelee niin mukavasti. Vaikka järvissä on tietysti se mukava puoli, että niistä voi juoda. Olen oppinut täällä purskuttelemaan aaltoja, suuhun ja pois, mutta se alkaa pian janottaa. Pelkään myös, että pitkät, ihanat uintilenkit yhdessä ihmisten kanssa jäävät tänne Kreetalle, kun varsinkaan emäntä ei tykkää mustista ja kylmistä järvivesistä.

Kyllähän nuo lupailevat, että palaan vielä takaisin. Ehkä sellaisella lentohärvelillä. En varmastikaan lyhyille lomille, mutta ensi kesäksi. Nuo kun pakkaavat ja touhottavat, niin minä taidan haudata luun takapihan johanneksenleipäpuun alle odottamaan. Kaivan sen sitten esille, kun tulemme takaisin tähän spitiin, Kreetan kotiin.

Piiloudun verhon taakse,
kun ympäriltä pakataan tavaroita.

Koiravanhus ja korvapotilas

Aina ei mene ihan putkeen, on kai joku agility-koira joskus lohkaissut. Me ollaan Sarppasen kanssa molemmat potilaana. Minulla on vain korvatulehdus, ei sen vakavampaa, mutta tuo vanha kuoma meitä kaikkia huolestuttaa. Minä kumminkin olin meistä ensimmäisenä lääkärijonossa.

Emäntä huomasi korvalehdessäni haavan ja hoivaili sitä muutaman päivän. Kun sitten näytti, että reikä vain syvenee, ja ulahdinkin pari kertaa piehtaroidessani sementillä (joka on ihanan karkea, juuri sopiva alusta omatoimiseen turkinhoitoon), päättivät, että lääkäriin mennään.

En oikein tykkää tästä
liukkaasta pöydästä

Lääkärimme, rouva Marinela Agapoulaki, tutki hellin käsin minun korvani ja löysi molemmista tulehduksen. Siksi olin piehtaroidessa hangannut niitä, erityisesti oikeaa, jonka läpykkään tuli ihan haava. Hän määräsi korvanpuhdistusainetta ja antibioottitippaa. Haava piti myös puhdistaa ja päälle sipaista sitronellavoidetta, jotta kärpäset eivät menisi haavaan. Viikon päästä kontrolli.

Kenkkua tässä on erityisesti se, että tuli myös uimakieltoa. Juuri näillä kuumilla keleillä olisi uiminen minulle ihan parasta liikuntaa. Mutta luotan siihen, että vielä mereen pääsen, sillä eihän koko viime kesänä, syksynä eikä vielä joulunakaan ollut mitään ongelmaa sen suhteen.

Olen tottunut korvien puhdistukseen ja annoin kiltisti laittaa tökötit ja hoitaa haavan. Tietysti halusin sitten palkkaa, menin aina valmiiksi kuolamatolle jääkaapin eteen odottelemaan ja tiputtelemaan toivomuspisaroita. Kinkkupala lohduttaa aina, olipa kyseessä kynsien leikkaus tai lääkkeen annostelu.

Sitten tuli viikonloppu. Koirat ja lapset tapaavat sairastua viikonloppuna. (Niin ja opettajat, jotka kyllä paranevat aina maanantaiksi.) Cara alkoi käyttäytyä perjantai-iltana vielä tavallista kummallisemmin. Ei syönyt eikä juonut juuri mitään, mutta läähätti kovasti maatessaankin, vaikka sisällä talossa ei vielä tuolloin ollut mitenkään kovin kuuma.

Emäntä teki seoksen vedestä ja konsentroidusta maidosta, jota ihmisemme käyttävät kahvissa. Siihen sekoitti vähän hunajaa energiaksi ja suolaa, jotta se imeytyisi, koska Caran elimistö oli emännän mukaan päässyt kuivamaan. Tätä Cara lipitti ihan suhteellisen mielellään, kun sitä laitettiin ruiskulla suoraan suuhun. 

Pelastiko se peräti reppanan, ainakin vähän paremmin tuntui hetken päästä voivan. Sunnuntai-iltana Cara jo söikin vähäsen, kun oli saanut vähän särkylääkettä. Vapisi nimittäin niin kipeän näköisenä, että päättivät koettaa sitäkin konstia.

Matkalla lääkäriin

Maanantaina sitten taas Marinela-tohtorin luokse. Minä pääsin melko helpolla. Toinen korva terve, haavalle vielä lisähoitoa ja valitettavasti oikeassa korvassa vielä tulehdus. Hoito jatkuu.

Caran verinäyte osoitti, että munuaisten toiminnassa on häikkää. Selkä aristi ja toinen polvi oli ”poissa pelistä”, mikä pani epäilemään välilevyn pullistumaa. Röntgeniin!

Se olikin sitten jänskä juttu. Minä sain jäädä kotiin, kun Cara oli jatkotutkimuksissa, mutta kertoivat, että oikein ihmislääkäriin mentiin. Yksityinen röntgenasema ottaa vastaan siestan aikaan myös pieneläinpotilaita, jos nämä tulevat oman eläinlääkärin kanssa.

Kipeää selkää helpottava
nukkuma-asento?

Tulokset vahvistivat epäilyt. Kaksi nikamanväliä oli hajalla ja lonkissakin kulumaa. Onneksi pikku kaverilla on painoa vain viisi kiloa eikä yhtään ylimääräistä fylliä rasittamassa.

Kun ajatellaan, että Cara on puolivälissä viidettätoista ikävuottansa, niin onhan se aika odotettavaa, että jostakin päin elimistö alkaa loppua tekemään. Eli nyt vanhus on tavallaan saattohoidossa. Munuaista koetetaan vielä avitella lääkkeillä.

Lyhyitä omatoimilenkkejä takapihalle

Saatettava itse ei tiedä muiden aatoksista mitään. Ilmeisesti hoito alkoi purra varsin nopeasti, sillä vaikka tiistaina dieettiruoat olivat aivan yäk, torstaina pikku koiraan olisi jo mennyt vaikka norsun verran purkkimuonaa. Lenkille ja nurkkia merkkailemaan oli kova hinku.

Sitten tuli romahdus. Ruoka ei taaskaan maistunut yhtään. Ja emännälle meinasi tulla hermoromahdus, tarvitseeko mainita. Cara kulki perässä vaatimassa ruokaa mutta ei voinut sietää ajatustakaan dieettiruoasta. Raejuustokaan ei kelvannut. Kun emäntä lopulta antoi raakaa jauhelihaa, joka on minun aamuruokaani, Cara söi oikein hotkimalla.

Marinela-tohtori antoi dieetistä lipsumisen anteeksi. ”Emme näännytä häntä kuoliaaksi.” Suositteli kuitenkin syöttämään mieluummin kanaa, jota me olemme saaneet muutenkin. Sen proteiini on ystävällisempää munuaisille.

Minäkin ottaisin keitettyä kanaa

Seuraavaksi huolestuttiin Caran ihottumasta. Allergiaa, ehkäpä? Koko pikku koira alkoi olla rupien peitossa karvansa alla. Lääkkeiden aiheuttama reaktio, vaiko viime pesuun käytetty, laimennettu ihmisten sampoo?

Toinen, ikävämpi mahdollisuus olisi Leishmania, hyttysten levittämien loisten aiheuttama sairaustila. Otettiin verinäyte ja lähetettiin Ateenaan. Minutkin päätettiin testata, vaikka mitään oireita ei ole; sairaus voi olla jopa vuosia oireeton, vaikka loisia elimistössä olisikin. Testaaminen täällä Kreikassa on varmasti edullisempaa kuin myöhemmin Suomessa, koska täällä se on rutiinitesti. Minunkin piti vierailla lääkärillä, ja putkellinen vertani lähetettiin Ateenaan.

Kun olin verikokeessa, sattui vastaanotolle tulemaan kaksi muutakin bokseria yhtä aikaa! Mutta tiedättekö mitä: niillä oli töpöhännät. Niiden omistajat ihmettelivät minun pitkää häntääni. Heidän mielestään se näytti oudolta, mutta lääkärimmekin sanoi, että anteeksi vain, mutta kyllä koiralla pitää olla häntä.

Caran testitulokset tulivat puhtaina, ja huokasimme kaikki helpotuksesta. Toivoimme, että minulle tulee sama tulos. Olemmehan sentään saaneet säännöllisesti punkit, kirput, hyttyset ja kärpäset loitolla pitävää valeluliuosta. Olisi aika takaisku, jos se ei olisikaan auttanut. Leishmaniaa kun ei voida parantaa, ainoastaan hoitaa.

Caran ikävään ihottumaan päätettiin antaa kortisonipistos. Se on pahaksi munuaisille, mutta päätettiin, että koska niitä ei voida kuitenkaan varsinaisesti parantaa, ainoastaan tukea lääkityksellä niiden toimintaa, otetaan riski. Hoidetaan pikku ystävän elämän laatua, ei yritetä vain pitkittää sen kestoa.

Parin päivän kuluttua minäkin sain puhtaat tulokset Ateenalaiselta laboratoriolta. Ei ole Leishmania-loinen tullut minuunkaan.




Cara voi edelleen ihan kivasti, syö keitettyä kanaa, käy lenkeillä, vaikka helteen vuoksi vain lyhykäisillä. Ihottuma on parantunut. Selkäkään ei oireile kummemmin, rappusia ei vain saisi hypellä. Eikä sohvalle.

Minun korvani on jo parempi. Ja mikä parasta, olen päässyt uimaan! Katsoivat, että jos lämpötila on jo aamusta yli 30 astetta, on parempi antaa minulle liikuntaa vilpoisessa meressä kuin kuumuutta hohkavalla vuorenrinteellä. Mutta valitettavasti en saa uinnin jälkeen piehtaroida hiekalla enkä betonilla.

Suuria ajatuksia

Filosofiaa

Kuten aiemmatkin viisaat, olen havainnut hyväksi silloin tällöin makailla vähän fundeeraamassa maailman asioita. Mieluiten lämpöisessä mutta varjossa ja massu täynnä, sillä tavalla syntyvät parhaat ideat. Vai kiistääkö joku Aristo-ei-totteleen, Plutonin ja muiden antiikin luppakorvien viisauksia?

Yksi parhaista ajatuksista on tietenkin se, että - Haureka! Nythän voitaisiin leikkiä! Mutta silloin tällöin olen liian filosofinen urheilemaan, vaikka sekin on ollut tärkeää jo antiikin ajoista lähtien. 

Sanoiko joku KISSA?

Olen esimerkiksi tuuminut kissan olemusta. En tosin ole päässyt kovin pitkiin pohdintoihin, sillä jo sana saa minut valpastumaan, eikä tuumiminen silloin onnistu.

Siellä on taas yksi!
Mutta se ei ole meidän pihalla,
joten olkoon.

Filosofia ei kuitenkaan ole niin kovin vaikeaa. Yritän selittää teille vähäsen. Aristo-ei-totteleen perusajatus on, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti. Oletan, että se tarkoittaa sisäsiisteyttä. Hyveitä pitää kehittää, sen sijaan että tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Niinpä panen ihmiseni rapsuttamaan minua toistuvasti ja aina uudelleen. Teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla väärin jossain toisessa tilanteessa. Kuten: kaivaa voi ulkona, luonnossa, mutta ei sisällä, sohvassa.

Luvallisissa kaivauksissa

Antiikin filosofi Diogenes vertasi itseään koiraan: ”Kun olen nälkäinen, olen melitalaiskoira, kun tyytyväinen, olen molossi.” Koska filosofit puhuvat aina  niin vertauskuvallisesti, esitän tulkintanani, että Diogenes oli mielestään sekarotuinen.

Kreetalaisia koirarotuja ovat muinoin olleet lakoniankoira, joka on ollut nopea peuran, kauriin ja jäniksen metsästykseen käytetty tyyppi, sekä molossi, joka on ollut kiihkeä, luja ja jalo koira. Molossi on uskaltanut hyökätä jopa sonnien ja karjujen kimppuun. Ne eivät olleet nopeita, mutta ne olivat voimakkaita ja pelottomia. Tämä ilmenee runossa, joka on kirjoitettu noin 200-luvulla eaa. Melitalaiskoiria on kuvattu vaaseissa ja muissa maalauksissa. Ne ovat olleet pieniä sylikoiria, melko pitkäkarvaisia, kettumaisia pystykorvia.

Odotan, että seuraajani kokoontuvat
kuulemaan viisauksiani sitruunapuun alle

Diogeneen lisänimi oli Koira. Hän kuulemma karaisi itsensä sään vaihteluita vastaan asumalla tynnyrissä. Niin tekevät useat nykyisetkin koirat, peltitynnyri on täällä hyvin yleinen koirankoppi. Tosin Diogeneen aikana se on ollut suuri saviruukku, tynnyrit keksittiin myöhemmin. Korinttilaisten kerrotaan pystyttäneen Diogeneen muistoksi pilarin, jonka huipussa oli marmorinen koira.

Diogenes piti myös luista. Tarun mukaan hän oli juuri penkomassa kasallista ihmisluita, kun vierelle tupsahti itse Aleksanteri Suuri. Diogenes selitti: - Etsin sinun isäsi luita, mutta en pysty erottamaan niitä orjan luista. Hän sai pitää henkensä, sillä A. Suuri oli hänen suuri faninsa.

Väitetään, että Diogeneen seuraajien nimitys, kyynikot, juontuu vanhan kreikan sanasta kynos, koira. Äreää ja töykeää käyttäytymistä kuvaisi sana kynikos, koiramainen. Ilmeisesti nämä seuraajat eivät ole olleet ainakaan hyviä jälkikoiria, jos ovat eksyneet niin kauas luita rakastavasta, tyytyväisestä molossista, jollaiset ovat meidän boksereidenkin esi-isiä.

Arkeologiaa

Useat hauta- ja temppelilöydökset osoittavat, että koira on ollut muinaisille kreikkalaisille hyvin pyhä. Esimerkiksi Lesbos-saarelta on löydetty marmorinen hautamuistomerkki, hautasteele, jossa on kuvattuna Parthenope-niminen, 200-luvulla elänyt narttukoira. Kiveen on kaiverrettu:

Anakseos on haudannut koiransa Parthenopen, jonka kanssa hän leikki, maksaen takaisin tämän tuoman ilon ja rakkauden; Olen ollut omistajani ystävä, joten ansaitsen tämän haudan; Katso tätä: etsi itsellesi ystävä, joka on valmis rakastamaan sinua kun olet elossa ja joka huolehtii sinusta kun olet kuollut.

Kaivauksia Dikti-vuorilla assistenttieni
Jorgoksen ja Nikoksen kanssa

Omissa tutkimuksissani olen erikoistunut paleontologiaan eli vanhoihin luihin. Pidän kyllä kovasti myös uusista luista, raakoina tai paistettuina, mutta vanhojen luiden löytyminen on kiehtova mahdollisuus. Olen suorittanut kaivauksia Dikti-vuorten rinteillä ja meidän kasvimaalla sekä jonkin verran hiekkarannoilla eri puolilla eteläistä ja itäistä Kreetaa.

Itanos

Pirgos

Dikti

Muinaisissa korkeakulttuureissa on täällä hyvinkin todennäköisesti palvottu Koirajumalaa. Olen löytänyt tästä useita todisteita. Ensinnäkin yksi merkittävimmistä muinaisen Kreikan koristekuvioista on nimeltään Juokseva koira.

Tiedättehän askelkuvion, jonka koira saa aikaan lumihankeen ja täällä tietysti rantahiekkaan? Ihminen etenee suhteellisen yksitoikkoisesti suoraan, kun taas koira tekee kierroksia suuntaan jos toiseen tarkistaessaan ahkerasti ja väsymättömästi erilaisia tärkeitä asioita, kuten hajuja. 

Jyväskylän yliopiston Taidehistorian sanasto selittää Juoksevan koiran olevan antiikista peräisin oleva

koristeornamentti, jota on usein käytetty friisinä tai reunakoristeena.  Se koostuu spiraalimaisista,

aaltoja muistuttavista kuvioista ja muodostuu yhdestä tai useammasta viivasta. Kuviosta on useita muunnoksia.

Kotimme yläpuolelle kohoava 400-metrinen Riza-vuori on selkeä osoitus koirajumalan palvontakulttuurista. Esitän tämän mullistavan teoriani todisteeksi muutamia valokuvia vuoren rinteestä, jossa on selkeästi nähtävissä bokserin tai luultavasti varhaisemman molossityyppisen koiran kasvokuva.

Vasemmalla
mallinnos,
oikealla
autenttinen
näky.
Alakuvissa
profiili.

Lisäksi on luultavaa, että paikallinen väestö yhä pitää koiraa pyhänä, joskin kulttiin on sekoittunut kristilliseen symboliikkaan viittaavia piirteitä. 

Nimittäin kun kanniskelen mukanani kumirenkkuani, saan poikkeuksetta suorastaan hurmiotilaan viittaavia kommentteja kreetalaisilta. He huudahtelevat ihastuneena: - Kuluri! ja osoittelevat minua. Keltainen rengas näyttää erehdyttävästi siltä kuin kanniskelisin mukana henkilökohtaista sädekehääni. Emäntä väittää, että kuluri tarkoittaa rinkeliä, mutta kyllähän se voisi olla sädekehäkin?

Arvelen, että juuri tällaisissa paikoissa
kansa on kokoontunut koirajumalansa
jalkojen juureen palvomaan.

Syvämietiskelyä

Saadakseni välillä kissan pois mielestäni ryhdyn meditoimaan. Tässä valikoima hyviä mietiskelyasentoja. 








Ensin kannattaa suorittaa useita reippaita noutoja tai muita riehumisliikkeitä, jotta lihakset ovat lämmenneet; tosin ihan auringossa lötköilykin voi kirvoittaa hyvät unet – tarkoitan tietenkin hyvän katharsiksen.

Lähteet

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikomakhoksen_etiikka
https://foundinantiquity.com/2013/11/15/the-melitan-miniature-dog/ 
http://penelope.uchicago.edu/~grout/encyclopaedia_romana/miscellanea/canes/canes.html

Kalmistopiiri.wordpress.com

Jumalainen profiilini

Hyvän tahdon koiralähettiläs

Minä voisin alkaa hyvän tahdon lähettilääksi! Osittain siksi, että tahtoisin kovasti mielelläni kaikkea hyvää. Paistinpannulta, grillistä ja vaikka isännän suusta ottaisin, mutta kun ei anna. Enkä minä sentään kerjää, sehän on kiellettyäkin kai? Ajatuskupla huulessani vaan juoruaa, että hyvää tahtoisin.

Tässä kesytän Jorgosta

Eksyin nyt vähän makujen maailmaan, mutta ajattelin kyllä myös noita kreetalaisia ihmisiä ja sitä, että haluan olla hyvä heillekin. Siinä piilee kuitenkin sellainen juttu, että ensin minun pitää kesyttää heidät. Tiedättehän, että jos koira ei ole ihmisten kanssa tekemisissä tarpeeksi, niin siitä voi tulla vähän arka. Niin myös ihmisestä, joka ei ole koiran kanssa tarpeeksi pienestä pennusta ollut tekemisissä. Ihmistä on kuitenkin melko helppo opettaa.

Pian olimme jo työkavereita!

Kreetalaiset koirat perinteisesti ovat asuneet ulkosalla, ja jos ovat vahtikoiria ammatiltaan, niin kiinni kytkettynä pihassa. Paimenkoirat ovat erikseen, ja metsästyskoiratkin täällä oppivat olemaan irtaallaan ihmisten matkassa. Ja nykyään on myös seurakoiria, jotka ovat ihan samalla tavalla sisäkotieläimiä kuin Suomessakin. Täällä maalla heitä on vähän ja yleensäkin he ovat pikkukoiria.

Tämä on tuttavani lenkin varrelta. 

Hänen osansa on olla vartiokoira ja

 hän asuu yksin kasvihuoneilla.

Silti hän on oikein sosiaalinen ja kiltti.

Sääliksi käy pojan yksitoikkoinen elämä.

Minä olen siis kreetalaisten mielestä ihan poikkeustapaus, koska olen isäntäväen mukana, asun sisällä talossa ja sitten ihmeistä suurin: ymmärrän puhetta ja tottelen. Siis vaikka olen iso ja kauhian vaarallisen näköinen.

Koska kissat ja koirat asuvat ulkona, ja kissoja ei yleensä varsinaisesti edes omista kukaan, vaan he valitsevat itse reviirinsä, on täällä kirpuilla ja muilla loisilla juhlat. Lemmikkikoirille annetaan matolääkkeitä ja rokotuksia, mutta kissoista ei juurikaan huolehdita. Niinpä lapsille opetetaan, että kissoihin ja koiriin ei saa koskea, koska niistä leviävät taudit. Kuulemma oikein koulukirjoissakin, ainakin joku vuosikymmen sitten, on ollut tällainen varoitus. Ja kun ei haluta koskea, niin siitähän seuraa, että ei opita silittämään, käsittelemään eikä kouluttamaan koiria, eivätkä koirat liioin totu olemaan ihmisiksi ihmisten parissa.

Minä ja Nikos-kamuni

Tätä asiaa olen halukas muuttamaan ja olen ainakin pienessä mittakaavassa onnistunutkin ihan hienosti! Minulla on jo monta hyvää ihmisystävää, joille olen ensimmäinen tällainen ihmisrakas koira.

Isäntäväen seurassa pääsen valikoimaan sopivia koulutettavia. Ottavat minut tarkoituksella mukaan mahdollisimman moneen paikkaan, kuten raivaushommiin tuttavien oliivitarhoille, kyläilyreissuille ja autoajeluille. Minulla on sellainen taktiikka, että en tungettele vieraiden ihmisten luo. Osaan makoilla tavernassa pöydän alla niin, että harva edes huomaa minua. Pysyn omien ihmisten luona ja vasta luvan kanssa lähestyn vieraita. Sillä tavalla arat ihmiset huomaavat, että olen tottelevainen.

Joanna alkaa jo kesyyntyä
ja lähestyy minua

Kun uudet ihmiset alkavat luottaa siihen, että tottelen ja olen ystävällinen, alan pikku hiljaa kesytellä heitä. Kysyn, leikkisivätkö he tai haluaisivatko rapsutella. Vihjaan asettumalla viereen istumaan tai pudottamalla kepin tai renkun lähettyville, ja sitten luon lumoavia katseita. Joskus emäntä tai isäntä kyllä joutuu tulkkaamaan, että en ole aikeissa haukata palaa, vaan katson kohti, koska pyydän leikkimistä.

Olen kesyttänyt jo aika monta aikuista, jotka ovat ennen vähän pelänneet koiria. Olen myös ollut luullakseni monelle lapselle ensimmäinen iso koira, jota saa tulla silittämään. Toivon, että lapsille jää mielikuva siitä, että koira voi olla ihmisen oikea ystävä. Lapset oppivat myös todella nopeasti antamaan minulle käskyjä suomeksi, jos päästään niin pitkälle, että uskaltavat alkaa leikkiä kanssani.

Maria, Joanna, Cara ja minä, Dafni

Eräs kahvilan asiakas tuli jututtamaan emäntää, koska hänen lapsensa ujostelivat mennä ohitseni. Hän sanoi, että lapset eivät osaa katsoa silmiäni, joista näkee, että olen hyvä koira. Lapsia vaan pelottaa naamani. (Enkä edes irvistele, kuten ihmiset hymyillessään meille koirille. Kummankos pitäisi pelätä?) Se mies taputti ja rapsutti minua, ja sitten lapsetkin uskalsivat tulla aika lähelle.

Moni on kysynyt ihmisiltäni, missä minut on koulutettu. Vallalla tuntuu olevan käsitys, että koira pitää lähettää jonnekin koulutettavaksi ja sitten se tulee oppineena takaisin omistajalle. Vastaavat, että minut on koulutettu itse, ja tämmöisiksi koirat tulevat, kun saavat pennusta asti olla ihmisten seurassa ja asua heidän kanssaan. Että samalla tavalla minut on koulutettu kuin lapset, opastamalla, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kuka tahtoo leikkiä?

Eihän minua oikeastaan ole koulutettu laisinkaan: ikinä elämässäni en ole ollut treeneissä enkä harjoituksissa enkä koulutuskentillä. Isäntäväki on kyllä ollut, aikanaan aikaisempien koirien kanssa, joten tavallaan minä sain heidät valmiiksi koulutettuina. Minä olen saanut pelkän maalaisjärjen ja kotisivistyksen. Opin jo pikkupentuna kulkemaan vapaana vierellä katsomalla mallia Carasta.

Minulla on kesytystyön alla myös yksi kissa. Nii-in, tätä ette olisi ihan heti minusta uskoneet. Taikka oikeastaan hän ei ole ’kissa’ vaan Astrapi-niminen tavernan vartijatar. KISSSAT puolestaan ovat niitä otuksia, jotka minulla on lupa ajaa pois pihalta, että eivät tee hajumerkkejään terassille.

Astrapi kurkistelee minua emännän takaa

Kun kuulen sanan KISSSA, olen äkkiä hereillä vaikka umpiunesta ja valmiina singahtamaan jahtiin. En minä niitä otuksia kovin kauas jahtaa. Kotona on lupa mennä ruotsalaisten naapurien kohdalle saakka. He olivat ihan ihmeissään kerran, kun näkivät, miten ajoin kissan pois. Sanoivat, että ikinä ennen eivät ole nähneet, että koira jättää jahdin kesken, kun käsketään. No, siinäpäs näkivät.

Erään kahvilan katto-Kassinen
eli kujakatti tuulensuojassa
 katonalusverkon päällä

Tiedättekö muuten, mistä kissat tulevat? Olen nähnyt monesti! Roskiksesta. On aina jännittävää ohittaa roskalaatikko tien varressa, että kuinka monta kissaa sieltä tulee. Niillä ei kestä hermo odottaa, että menisin ohitse, vaan yleensä ihan viime hetkellä ne sinkoilevat mikä mihinkin suuntaan, kun ollaan kohdalla. Lenkillä ei kuitenkaan ole lupa ajaa kissoja, se olisi liian vaarallista liikenteen vuoksi.

Ei yhtään KISSSAA tällä kertaa

On se tietysti sääli, että kenenkään pitää joutua etsimään ruokansa roskiksista. Kissojen alkuperäinen työ on ollut pitää rotat kurissa, mutta kun heitä on liikaa, ei rottia riitä kaikille. Kissat ovat nimittäin tosi nopeita saamaan jälkikasvua.

Astrapilla kävi todellinen tuuri, että hän sattui löytämään itselleen juuri oikeat ihmiset. Ilmeisesti joku oli tuonut hänet noin kuukauden ikäisenä jostakin kauempaa Mirtoksen kylään ja jättänyt taverna Katerinan kulmille, sillä sieltä tavernan isäntäväki hänet yhtenä aamuna löysi. Hän oli niin poikkeuksellisen suloinen, pieni ja nälkiintynyt, että he päättivät yrittää hänen kesyttämistään.

Aluksi Astrapi oli hyvin arka
 ja nälkäinen

Pari viikkoa siihen kului, että Astrapi suostui syliin saakka, mutta opittuaan ensin syömään kädestä ja luottamaan uusiin ihmisiinsä hän alkoi kesyyntyä vauhdilla. 

Ja koska me vierailemme Katerinassa usein, hän saa totutella Caraan ja minuunkin. 
Hän on hyvin kiinnostunut meistä, mutta samalla vähän epätietoinen siitä, saammeko me olla tavernan alueella. Astrapi on vähän sitä mieltä, että olemme aika jänniä tyyppejä, mutta toisaalta voisimme mennä muualle. Aika näyttää tuleeko meistä kavereita, mutta ainakin meillä on käsky sietää toisiamme.

Astrapi on nimensä mukaan melkoinen sähikäinen, suomeksi Salama. Vieraat kissat ja koirat hän häätää tavernan edustalta pois – mikä oli ennen häntä vähän niin kuin minun hommani! Kun vierailin Katerinassa, sain toisinaan pyynnön hätistää kissoja kauemmas grillistä tai ajaa naapurin koiran pois merkkailemasta. Nyt neiti A. hoitaa sen homman, niin että isommatkin kollit tietävät paikkansa.

Koditon lapsukainen sai oman kodin!

Astrapikin on vähän sellainen Suomen mannekiini, vaikka on vain puoliksi suomalainen adoption kautta, emännän puolelta. Nimittäin hänet on madotettu, rokotettu ja nykyään myöskin leikattu. Ei sellaista kissanpitoa ole moni mirtoslainen nähnyt! Papat ihmettelivät, kun näkivät kauluksen, joka Astrapilla oli leikkaustikkien vuoksi. Arvelivat, että kissalla on kurkku kipeä ja siksi kauluri kaulassa. Eläinlääkärikin oli kehunut, että Astrapi on melkein ihminen. Hänen emäntänsä oli vain sanonut, että olepa kiltisti, ja tikit sai ottaa pois noin vain.

Koiralle ja kissalle on kyllä melkein lottovoitto päätyä suomalaiseen omistukseen. Tosin täällä lämpimässä on lokoisammat oltavat kuin siinä nimenomaisessa omistajien kotimaassa. Mutta Suomessa koiria ja kissoja kohdellaan niin kuin eläintä pitää kohdella, huolehtivaisesti ja rakastavasti. Me koetamme olla esimerkkinä siitä, kuinka vaivannäkö palkitaan. Onnellisen lemmikin omistajana on mukava olla!