Ihmettelin vähäsen, kun taas mentiin lääkäriin, vaikka minut oli juuri lausuttu terveeksi korvatulehduksesta.
Kiltisti asetuin kuitenkin
taas odottamaan vuoroa.
En oudoksunut pöydälle nostamistakaan, vaikka varmaan
taas minua kiusattaisiin jotenkin.
Niin, sehän se syy lääkärikäyntiin itse asiassa oli: piti
ottaa rabies-rokotus ja merkintä passiin kotimatkaa varten. Italia, jossa
vietämme yhden yön, vaatii, että on oltava 20 päivää – 11 kk vanha rokotus,
joten piikit piti ottaa. Lisäksi piti syödä matolääke lääkärin valvonnassa.
Sillä torjutaan ekinokokin leviämistä Suomeen. Vaikka ei sitä täälläkään juuri
tapaa, sanoi lääkäri. Mutta määräykset ovat määräyksiä, emmekä halua jäädä
mihinkään karanteeniin matkalla.
Ekinokokkilääkityksessä me käytämme pidemmän aikavälin
ohjelmaa kuin sellaiset koirat, jotka lentävät täältä Suomeen. He ottavat lääkettä enintään viisi päivää ennen Suomeen saapumista, me puolestaan kolme kertaa enintään 28 päivän välein, koska tuon viiden päivän marginaalissa olemme jo matkalla kotiin. Niinpä käymme popsimassa pillerit Marinelan luona vielä toisenkin
kerran ennen kotimatkaa.
Eläinlääkäriasema on täällä myös eläintarvikemyymälä. |
Sitten meidän piti ostaa myös kuivamuonaa viikon kestävälle
kotireissulle. Meille tilattiin sama ruoka, jota söimme vuosi sitten ennen
takaisin raakaruokaan siirtymistä. Se on viljatonta, koska minä en voi syödä
viljaa. Caralle vissiin pitää hommata jokin dieettipöperö, vai saisikohan
laivalla tai huolto-asemaravintolassa tilattua keitettyä kanaa ilman suolaa ja
mausteita, dogibägiin, kiitos?
Cara-vanhus voi suhteellisen hyvin. Haluaa kovasti olla
mukana kaikessa, vaikka enimmäkseen makoilee ja torkkuu. Se on ollut mukana
rantaretkellä, torkkumassa oman aurinkovarjon alla sekä tavernassa, torkkumassa
pöydän alla. Kovasti aina innostuu, kun pääsee mukaan. Näyttää siltä, että Cara
hyvinkin jaksaa kotiin saakka tältä maailmanmatkalta.
Osaan minäkin ottaa rennosti tavernassa. |
Ajatelkaapa, jos koiran vuodet suhteutettuna ihmisen
elinikään ovat seitsemän vuoden mittaisia, niin aika pitkä ulkomaanreissu tämä
on meille ollut! Vieläköhän tunnemme kotipihan, kun sinne pääsemme? Isäntä on
sanonut, että valvontakameran mukaan sielläkin on muutama kissa, jotka saan
ajaa pois pihalta. Niiden vuoksi jaksan kyllä matkustaa läpi Euroopan!
Astrapi-kisun kanssa meistä on tullut kavereita. Saan
edelleen ajaa muut kissat pois tavernan pöytäliinoja sotkemasta, kun
vierailemme Katerinassa, mutta Astrapi hyväksyy meidät ja me annamme hänen olla
rauhassa. Kiinnostuneita olemme, mutta sillä tavalla kuin tuttavista nyt
ollaan. Hän ei myöskään enää nostele selkäänsä eikä pörhöile, kun tapaamme.
Olen ehdottanut, että hän hankkisi ikioman koirakaverin, mutta kuulemma muita yhtä
hyvätapaisia kuin Cara ja minä ei ole koko maailmassa. Mehän otamme kehut ja
silitykset mielellämme vastaan!
Osaankohan minä enää haukkua suomeksi? Jospa suustani lähtee
vain gav gav? Sukulaislapsi tosin mietti, kun Caran kanssa nuuskuttelimme
lenkillä toisten reviirimerkintöjä, että onkohan ne pissitty kreikaksi. Mutta
kyllä se kieli on ihan kansainvälinen, mitään ongelmia ei ole ollut.
Täytyy sanoa, että täällä Kreetalla koirat ovat
sosiaalisempia kuin Suomessa. Sitä ei hevin uskoisi, kun ohittaa heitä
lenkillä. Koppiinsa kytketty koira rähisee pihassaan hirmuisesti, mutta kadulla
vastaan tullessaan osaa joko pitää etäisyyttä tai tervehtiä rauhanomaisin
elkein.
Nämä kaverit ovat kyläkoiria, tuskin kenenkään omistuksessa. Näette kuitenkin, miten hyvin he osaavat kohdata ihan vieraan tyypin. Minä vähän pörhistän karvojani. |
Sekin mietityttää, että osaanko enää uida järvivedessä.
Täällä kun ei ole mitään ongelmia tuon pinnalla pysymisen kanssa, vesi
kannattelee niin mukavasti. Vaikka järvissä on tietysti se mukava puoli, että
niistä voi juoda. Olen oppinut täällä purskuttelemaan aaltoja, suuhun ja pois,
mutta se alkaa pian janottaa. Pelkään myös, että pitkät, ihanat uintilenkit
yhdessä ihmisten kanssa jäävät tänne Kreetalle, kun varsinkaan emäntä ei tykkää
mustista ja kylmistä järvivesistä.
Kyllähän nuo lupailevat, että palaan vielä takaisin. Ehkä
sellaisella lentohärvelillä. En varmastikaan lyhyille lomille, mutta ensi
kesäksi. Nuo kun pakkaavat ja touhottavat, niin minä taidan haudata luun
takapihan johanneksenleipäpuun alle odottamaan. Kaivan sen sitten esille, kun
tulemme takaisin tähän spitiin, Kreetan kotiin.
Piiloudun verhon taakse, kun ympäriltä pakataan tavaroita. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti