Eihän se Sarppanen olisi oikein mielellään mennyt
epämääräiseen koppaan, mutta emäntä lahjoi sitä kinkulla, ja jopa kelpasi
istahtaa korin pohjalle. Minäkin sain kinkkua siitä hyvästä, kun olin niin
hyvänä henkisenä tukena.
Sitten emäntä ompeli Caralle viitan, jossa on reikä päätä
varten. Tuo merkillinen huppu kiinnitetään pyöräkoriin, ja se toimii vähän niin kuin turvavyönä siltä
varalta, että Cara päättäisi harrastaa parkour-hyppyjä vauhdissa pois pyörän
kyydistä. Korista näkyy siis vain Sarpukan pää valkoisen viitan sisästä.
Koko projekti tähtää siihen, että voimme sitten
Kreikassa pyöräillä yhdessä koko perhe. Minä kyllä jaksan hölkätä pyörän
rinnalla ja on Carakin siihen tottunut, mutta nyt pitää jo ottaa huomioon tuon
pikku kaverini korkea ikä. Se saa kulkea pyöräreissut korissa, kunhan tottuu
ajatukseen.
Jatkamme harjoittelua! Cara saa oleskella korissa
olohuoneessa emännän sylissä, ja saamme molemmat kinkkua. Ei hullumpaa minusta!
Varsinkin kun minun ei tarvitse mennä siihen koriin hupun alle.
Sitten koittaa päivä, jolloin lumet ovat sulaneet riittävästi jotta polkupyörät voidaan ottaa esille. Lähdemme lenkille niin kuin ennenkin, niin että me koirat hölkkäämme ja isäntä ja emäntä ajavat. Mutta parinsadan metrin tipsuttelun jälkeen emäntä pysähtyy ja Cara nostetaan koriin. Se katselee sieltä oikein itseriittoisen näköisenä: onpas päässyt korkeaan asemaan! Sitten lähdetään liikkeelle.
Käymme ajamassa lyhyen lenkin ja Cara kuikuilee emännän selän takaa maisemia. Minua kiinnostaa kovasti, miten sillä siellä sujuu: onko sillä vaikka kinkkupaketti matkaeväänä. Ajelemme nimittäin vaihteeksi niin, että emäntä menee edellä, sillä isäntä haluaa varmistaa, että pikkupeto pysyy siellä korissaan. Kyllä pysyy, tosi leuhkan näköisenä.
Kotona saamme kehut - ja kinkkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti