Vuoristoretki

Tällaisissa maisemissa sitä mennään!

Arvasimme Caran kanssa, että jotakin on tekeillä, kun nuo ihmiset touhusivat niin kovasti. Varmuuden vuoksi odotimme viime tippaan, saammeko namia lähtöpalkkioksi vai pääsemmekö mukaan. Kun sitten meille raotettiin auton ovea, olimme innokkaina istumassa takapenkillä.

Heti ekassa risteyksessä tuli yllätys: emme kääntyneetkään alamäkeen, vaan auton nokka pyörähti ylös, vuorille päin. Siellä me emme Caran kanssa olleet vielä käyneetkään. Tie nousi kiemurrellen aina vaan ylemmäs, ja pikku hiljaa minua alkoi sellainen kääntyily kuvottaa. Eihän aamupalasta ollut kuin pari tuntia. Joten niin siinä kävi, että meikäläiseltä pääsi puklu.

Voi eitä ja muutamaa ärräpäätä lukuun ottamatta ihmiset jaksoivat ottaa asian niin kuin pitääkin: ei paniikkia ja varsinkaan ei moitteita minulle, enhän minä sitä tahallani tehnyt. Olen tottunut veneilyyn Suomessa, joten ei minua pikku heilahtelu hetkauta, enkä yleensä tule pahoinvoivaksi autossa. Tämä oli kuitenkin nyt jo toinen kerta vuoristotien mutkissa, joten jospa nuo tästedes muistaisivat, että minulle vain jotakin ihan pientä suupalaa ennen kuin suunnataan kotoa ylävintikkaan.

Onneksi vahinkoni sattui juuri sellaisessa paikassa, missä tien varressa on lähde ja vesihana, joten porukat pääsivät siivoamaan auton melkein välittömästi. Odottelin kiltisti paikalle komennettuna tien varressa, kun isäntäväki juoksenteli kuin kaksi oravaa vesipisteelle ja takaisin autolle. Lopulta päästiin taas matkaan.

Melko pian mutkat loppuivat, sillä Isäntä kurvasi auton tien reunaan. Oikealla puolen avautui melkoinen pudotus alas laaksoon, mutta vasemmalla oli kutsuvan varjoinen mäntymetsä. Innoissani juoksin havumatolla, sillä täällä Kreetalla en ole vielä kertaakaan voinut poistua tieltä maastoon ilman, että pitää varoa kaikenlaisia piikkipensaita ja kivenmurikoita. Oliivimetsiköiden alustat ovat puolestaan soraa ja kynnöspeltoa. Nyt alla oli monta kymmentä senttiä paksu neulasmatto.

Pian pehmeä maa kuitenkin loppui ja muuttui tavanomaiseksi pensaikoksi, joten jatkoimme matkaa pitkin soratietä. Enempi kirmailu ei pian maittanut, sillä minun tuli kuuma, ja rupesin kyselemään, olisiko Emännällä juomakuppi mukana. Ei kuulemma vielä ollut tauon aika, vaan vasta vähän matkan päästä.

Kuljeskelimme ylös vuorta hyvän matkaa. Minä aina yritin jatkaa suoraan, mutta tie kääntyi samaan suuntaan kuin mistä oli juuri tultu, mutta ylemmäs. Täällä tiet ovat vähän hassuja. Suomessa tie kulkee suoraan ja koira hoitaa sen mutkittelun. Vaikka kai se on tuttua jo muinaisille kreikkalaisille, kun ovat antaneet suosituimmalle koristekuviolleen nimen ”juokseva koira”.

Lopulta sitten isäntä hyväksyi erään paljaan kallion meille pysähdyspaikaksi. Kiipesimme jyrkänteelle tien yläpuolelle ja ihmiset levittivät viltin alusikseen. Minä ja Cara asetuimme mieluummin varjoon. 

Taitettava vesikuppi on näppärä varuste

Minä palasin hetken päästä tielle, sillä kallio oli liian kuuma. Ensin  kuitenkin juotiin kunnon annos jääkylmää vettä. Cara oli kytkettynä, jotta hän ei harhaannu kauemmas ja eksy, kun on huono kuulemaan ja näkemään. Pari vuotta sitten hänkin pystyi olemaan aina lenkillä vapaana. Hyvin vanha kuoma silti jaksaa kulkea!

Cara on vuoristokiipeilyvaljaissa!
Oikeasti vain turvanarussa, että ei eksy toisista.

Noin 25 astetta on patikointiin vielä aika lämmin koirahenkilölle, Suomessa ei ehkä lähdettäisi niin kuumalla kovin pitkälle kävelylle. Ei vuorilla silti ihan kauhean kuuma ollut, tuuleskeli ihan raikkaasti ja korkeimmat huiput olivat kokonaan pilvessä. Aurinko vaan paistoi niin lämpimästi, että läähätytti. Kotona nelisensataa metriä alempana oli tietysti vielä kuumempaa. Syyskuussa on ollut täällä lämpöaalto, sanovat.

Kunhan oikeasti viilenee, pääsemme taas retkelle, ihmiset lupasivat. He olivat oikein mielissään hyvästä piknikistä ja hienoista maisemista, ja siitä, että me koiruudet olimme mukana. Vaikka matkalla sattuikin se oksu-juttu.

Huippua!

Punaisen täysikuun ulvojaiset

Seuraavana yönä ihmisperhe yllätti heräämällä juuri ensimmäisen kukonlaulun aikaan, viideltä. Silloin oli muuten ihan pimeää, mutta taivaalla oli täysikuu. Mutta millainen kuu! Ihan punainen!

Sitähän se isäntäväki oli herännyt ihmettelemään, kuunpimennystä. Pihalle pystytettiin kamera ja kaukoputki. Siinä ne sitten tiirailivat, ihmettelivät ja huokailivat. Minä asetuin vahtia pitämään, lämmintä oli saman verran kuin vuorilla päivällä, 24 astetta.

Ihmetteli sitä kuuta moni muukin. Oli todella hiljaista, kukot eivät tällä kertaa paljoa kiekuneet. Yleensä he tulevat vähän höpsöiksi juuri täysikuulla ja kiekanoivat koko yön. Kylän koirat sitä vastoin aukaisivat suunsa.

Minä kuuntelin ulvontaa tarkasti, mutta en osallistunut, vaikka emäntä koetti vähän yllyttää. Osaan ulvoa Caran säestyksellä oikein kauniilla altto-äänellä (Caran kimitys on ihan hirvittävää, jos saan kommentoida). En kuitenkaan osaa niin hyvin kreikkaa, että olisin nyt kehdannut osallistua kuorolaulantaan. Hienolta se kyllä kuulosti. Vaikka koirat eivät välttämättä pääse ketjuistaan toistensa kanssa tekemisiin, heillä on päivittäin ja öittäin näitä yhteisiä juttutuokioita, haukkuhetkiä ja laulukuoroja.

Kylläpä väsytti sen retken jälkeen