Vuohistoretkellä

Lokakuussa teimme hauskan retken Kavoussin kylän takaisille vuorille. Kotoa sinne ei ole kovin pitkä matka linnuntietä, mutta koiranhaukku (peninkuuluma siis, vanha suomalainen mitta) ei kanna välissä kohoavien vuorten ylitse. Ajomatkaa kertyi melkein tunti.

Isännällä ja emännällä oli mukana pikku reput eväineen, joten arvasimme, että nyt tehdään vähän pitempi lenkki vaihteeksi. Heti aluksi piti pysähtyä juttelemaan yhden sedän kanssa, hän halusi moikata minua, koska hänellä itsellään oli koiria myös. Ja kun hän näki Caran, hän innostui, että kylällähän on toinenkin ihan samanlainen koira! Kerroimme, että tapasimme hänet viime sunnuntaina kyläjuhlien aikaan. Sitä oli ihmettelemässä monta ihmistä.

Sitten aloitimme retken. En taaskaan meinannut tajuta, että polku välillä kääntyy takaisin samaan suuntaan. Miksi ei vain kiivetä suoraan ylös tai jatketa eteenpäin? Ihan selvästi joku oli kulkenut rinteitä muualtakin kuin polkuja pitkin. Emäntä hermoili, että putoan muka rotkoon, kun kiipeilin innoissani nuuskimassa ja tutkimassa rinteitä. Mitenkä minä, neljältä jalalta. Ihmisten eteneminen kieltämättä on aika työlästä tuolla vuorten rinteillä.

Maisemat olivat komeita! Minä olen aina rakastanut kaikenlaista tähystelemistä, nousen Suomen kotimetsissäkin kiville ja kannoille uljastelemaan. Mutta täällä se on ihan eri juttu, koska näkee niin kauas! Kuulen ja haistan siellä kaukana maisemassa sellaisia juttuja, joita ihmiset eivät kiikareillaan tavoita. Kirsunpää melkein rasittuu siitä nykimisestä, mikä kaukohaisteluun tarvitaan. Minulle tulee aina pienet vaahtoviikset, kun oikein nuuskuttelen.

Rotkossa alapuolellamme tietysti saattoi olla jotakin hyvin ikäännytettyä syötävää, sillä korpit raakkuivat siellä kovasti. Rastaat lauloivat siellä myös ja vesi solisi. Ylhäällä vuoren huippuja kiersivät pilviharsot ja etelässä taivas oli kokonaan pilvessä. Pohjoisessa puolestaan paistoi aurinko. Me saimme kulkea puolipilvisessä kevyesti tuulahtelevassa säässä, ja liikkuminen oli oikein miellyttävää vähän yli 20 asteen lämmössä.

Minä kuljin vapaana, mutta Caran pitää olla varmuusvaljaissa – muutenkin kuin vuoristokiipeilyssä. Se kun ei oikein hyvin näe eikä kuule, mutta on niin itsenäinen (itsepäinen!) luonteeltaan, että valitsee helposti omat reittinsä väärin, ja sitten eksyy. Nytkin se painui lohkareiden lomassa hirmu kyytiä ja emäntä sadatteli sen reittivalintoja, kun flexi kiertyi milloin kivien, milloin piikkipensaiden ympärille. Mutta ei uskoisi Sarppasta jo lähemmäs 14-vuotiaaksi, se mummo jaksaa porskuttaa!

Isännällä ja emännällä on harrastuksena koluta hyvin vanhoja ihmisten asumapaikkoja. En ole ennen ollut mukana niitä katsomassa, mutta nyt määränpäämme oli Azoria, ikivanha minolaisaikainen kylä vuorilla 300 - 350 metrin korkeudella. Piirroksista päätellen minolaisillakin on ollut koiria, joten odotin innolla, mitä niiltä raunioilta löytyy.

Polku, jota pitkin kuljimme, on hyvin vanha reitti vuoristokylästä toiseen. Paikoin tie oli oikein hyväkuntoinen, laatoilla päällystetty ja pengerretty. Isäntä intoili, että se oli roomalaisaikoina rakennettua kivetystä.

Minua rupesi puolivälissä matkaa todella paljon kiinnostamaan, mitkä otukset nenääni haiskahtivat. Isäntä ja emäntä sanoivat, että vuohien kellot siellä rinteessä kilahtelevat, ja että vuohet ovat EI niin kuin kanat ja lampaatkin. Minä olin kyllä toivonut, että jos ne olisivat edes vähän KISSSA… Tottelin kuitenkin, ja kuljin vain valppaana ja kiinnostuneena haistellen ja kuulostellen, josko pääsisin vähän edes vilkaisemaan näitä huumaavan tuoksuisia otuksia.

Ja sitten! Aivan polkumme varrella kulki lauma vuohia! Ne tuijottivat minua keltaisin silmin, joissa iirikset ovat hauskasti vaakasuorassa, ja olivat yhtä kiinnostuneita minusta kuin minä niistä. Jähmetyin pointteriasentoon tuijottamaan niitä toinen etujalka ylhäällä. Ne kuitenkin pelkäsivät isäntää ja emäntää ja loikkivat karkuun – noin vain pitkin rinteen louhikkoa ja puskien läpi! Voi, miten olisin halunnut seurata niitä. Isäntä otti minut varmuuden vuoksi hihnaan, että ei tulisi mitään epäselvyyttä asiasta.

Pitkin matkaa nämä sorkkajalkaiset viettelijät ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas, ja välillä vain niiden kellojen soitto yritti lumota meitä kulkijoita pois polultamme. Minä olisin voinut vähän maistella vuohen olemusta niiden pudottamista papanoista, mutta omistajat kerkesivät kieltää. Kuulemma emäntäkin haistoi ihan hyvin vuohien läheisyyden, joten kuvitelkaa sitten minun päätäni, kuinka pyörälle se meni!

Saavuimme parin tunnin patikoimisen jälkeen Azoriaan, kukkulalle vuorten väliin. Unohdin hetkeksi vuohet, kun lumouduin maisemasta. Olisin istunut kuuntelemassa ja katselemassa alhaalla olevaa Kavoussin kylää vaikka kuinka kauan. Merikin ylhäältä näkyi, ja kaukana Agios Nikolaos.

Ihmiset rupesivat lounaalle yhteen muinaisista talonraunioista. – Leikitään tavernaa, nauroivat. Me jouduimme tyytymään veteen, mutta se maistuu aina mainiolle, kun on ollut paljon muita mielenkiintoisia makuja ilmassa. Saimme sentään pikku nytyset voileipää. Osasimme käyttäytyä arkeologisella kaivausalueella mallikelpoisesti, taikka Cara taisi kyllä pissata. Minä olin haaveillut mehukkaasta mammutin luusta, eivätkös arkeologit kaivele niitä esille? Nämä rauniot olivat kuitenkin tyhjiin kaivetut. Ei edes kivettynyttä koiran viestiä, tai jos olikin, niin haju oli yli 3000 vuodessa haihtunut.

Lähdimme raunioilta takaisin alamäkeen, mutta eri puolelta kukkulaa. Kuljimme ohi 3250-vuotiaan oliivipuun. Se ei kiinnostanut kovin paljon, sillä se oli aidattu. Mikä määrä viestejä puun tyveen muuten olisi mahtunutkaan, kun sen ympärysmitta oli 14 metriä! Caraa ei olisi saatu ikinä pois sen luota.

Jatkoimme roomalaisten rakentamaa tietä alamäkeen. Ja silloin! Vuohet tulivat minua noutamaan! Ne ihanat seireenit loikkivat suurelle lohkareelle takanamme ja huusivat minulle: - Älä mene! Olet selvästi meidän kilimme, tule tänne elämään meidän kanssamme! Niitä oli kymmenkunta, ja ne päkättivät perääni kuorossa. Kun isäntä pakotti minut hihnan kanssa seuraamaan, ne kääntyivät ja loikkivat peräkanaa takaisin vuorten sumuisille rinteille, minun olympolaiset jumalattareni!

Alas kylälle ei ollut enää pitkä matka, vaikka polku oli paikoin kasvanut umpeen. Caran piti nöyrtyä syliin, sillä sen perspektiivi oli umpiviidakkoa, johon olisi eksynyt kuin minotauroksen labyrinttiin. Uskomatonta kyllä roomalainen kivetys kulki siellä puskien alla kuin olisi tehty vastikään eikä pari tuhatta vuotta sitten.

Kuljimme lopuksi Kavoussin kylän halki. Yhdellä parvekkeella meille haukkui bokseri! Sen lisäksi tietysti lukematon määrä muita pihakoiria. Saattaa olla, että jälkemme ovat nyt Kavoussin katubetonissa kuin filmitähdillä ikään, sillä kylässä tehtiin tietöitä.

Uskotteko, että kotona uni maittoi, kun palasimme neljän tunnin kävelyretkeltä. Näin unta vuohistani. Oikein ulisin ja loikin, ja sitten heräsin ja katselin ihmeissäni ympärilleni, kun olinkin tutussa olohuoneessa enkä rotkon reunamilla.