Lokakuussa teimme hauskan retken Kavoussin kylän takaisille
vuorille. Kotoa sinne ei ole kovin pitkä matka linnuntietä, mutta koiranhaukku
(peninkuuluma siis, vanha suomalainen mitta) ei kanna välissä kohoavien vuorten
ylitse. Ajomatkaa kertyi melkein tunti.
Isännällä ja emännällä oli mukana pikku reput eväineen,
joten arvasimme, että nyt tehdään vähän pitempi lenkki vaihteeksi. Heti aluksi
piti pysähtyä juttelemaan yhden sedän kanssa, hän halusi moikata minua, koska
hänellä itsellään oli koiria myös. Ja kun hän näki Caran, hän innostui, että
kylällähän on toinenkin ihan samanlainen koira! Kerroimme, että tapasimme hänet
viime sunnuntaina kyläjuhlien aikaan. Sitä oli ihmettelemässä monta ihmistä.
Sitten aloitimme retken. En taaskaan meinannut tajuta, että
polku välillä kääntyy takaisin samaan suuntaan. Miksi ei vain kiivetä suoraan
ylös tai jatketa eteenpäin? Ihan selvästi joku oli kulkenut rinteitä muualtakin
kuin polkuja pitkin. Emäntä hermoili, että putoan muka rotkoon, kun kiipeilin innoissani
nuuskimassa ja tutkimassa rinteitä. Mitenkä minä, neljältä jalalta. Ihmisten
eteneminen kieltämättä on aika työlästä tuolla vuorten rinteillä.
Maisemat olivat komeita! Minä olen aina rakastanut
kaikenlaista tähystelemistä, nousen Suomen kotimetsissäkin kiville ja kannoille
uljastelemaan. Mutta täällä se on ihan eri juttu, koska näkee niin kauas!
Kuulen ja haistan siellä kaukana maisemassa sellaisia juttuja, joita ihmiset
eivät kiikareillaan tavoita. Kirsunpää melkein rasittuu siitä nykimisestä, mikä
kaukohaisteluun tarvitaan. Minulle tulee aina pienet vaahtoviikset, kun oikein
nuuskuttelen.
Rotkossa alapuolellamme tietysti saattoi olla jotakin hyvin
ikäännytettyä syötävää, sillä korpit raakkuivat siellä kovasti. Rastaat
lauloivat siellä myös ja vesi solisi. Ylhäällä vuoren huippuja kiersivät
pilviharsot ja etelässä taivas oli kokonaan pilvessä. Pohjoisessa puolestaan
paistoi aurinko. Me saimme kulkea puolipilvisessä kevyesti tuulahtelevassa
säässä, ja liikkuminen oli oikein miellyttävää vähän yli 20 asteen lämmössä.
Minä kuljin vapaana, mutta Caran pitää olla varmuusvaljaissa
– muutenkin kuin vuoristokiipeilyssä. Se kun ei oikein hyvin näe eikä kuule,
mutta on niin itsenäinen (itsepäinen!) luonteeltaan, että valitsee helposti
omat reittinsä väärin, ja sitten eksyy. Nytkin se painui lohkareiden lomassa
hirmu kyytiä ja emäntä sadatteli sen reittivalintoja, kun flexi kiertyi milloin
kivien, milloin piikkipensaiden ympärille. Mutta ei uskoisi Sarppasta jo
lähemmäs 14-vuotiaaksi, se mummo jaksaa porskuttaa!
Isännällä ja emännällä on harrastuksena koluta hyvin vanhoja
ihmisten asumapaikkoja. En ole ennen ollut mukana niitä katsomassa, mutta nyt
määränpäämme oli Azoria, ikivanha minolaisaikainen kylä vuorilla 300 - 350
metrin korkeudella. Piirroksista päätellen minolaisillakin on ollut koiria,
joten odotin innolla, mitä niiltä raunioilta löytyy.
Polku, jota pitkin kuljimme, on hyvin vanha reitti
vuoristokylästä toiseen. Paikoin tie oli oikein hyväkuntoinen, laatoilla
päällystetty ja pengerretty. Isäntä intoili, että se oli roomalaisaikoina
rakennettua kivetystä.
Minua rupesi puolivälissä matkaa todella paljon
kiinnostamaan, mitkä otukset nenääni haiskahtivat. Isäntä ja emäntä sanoivat,
että vuohien kellot siellä rinteessä kilahtelevat, ja että vuohet ovat EI niin
kuin kanat ja lampaatkin. Minä olin kyllä toivonut, että jos ne olisivat edes
vähän KISSSA… Tottelin kuitenkin, ja kuljin vain valppaana ja kiinnostuneena
haistellen ja kuulostellen, josko pääsisin vähän edes vilkaisemaan näitä
huumaavan tuoksuisia otuksia.
Ja sitten! Aivan polkumme varrella kulki lauma vuohia! Ne
tuijottivat minua keltaisin silmin, joissa iirikset ovat hauskasti
vaakasuorassa, ja olivat yhtä kiinnostuneita minusta kuin minä niistä. Jähmetyin
pointteriasentoon tuijottamaan niitä toinen etujalka ylhäällä. Ne kuitenkin
pelkäsivät isäntää ja emäntää ja loikkivat karkuun – noin vain pitkin rinteen
louhikkoa ja puskien läpi! Voi, miten olisin halunnut seurata niitä. Isäntä
otti minut varmuuden vuoksi hihnaan, että ei tulisi mitään epäselvyyttä
asiasta.
Pitkin matkaa nämä sorkkajalkaiset viettelijät ilmaantuivat
kuin tyhjästä ja katosivat taas, ja välillä vain niiden kellojen soitto yritti
lumota meitä kulkijoita pois polultamme. Minä olisin voinut vähän maistella vuohen
olemusta niiden pudottamista papanoista, mutta omistajat kerkesivät kieltää.
Kuulemma emäntäkin haistoi ihan hyvin vuohien läheisyyden, joten kuvitelkaa
sitten minun päätäni, kuinka pyörälle se meni!
Saavuimme parin tunnin patikoimisen jälkeen Azoriaan,
kukkulalle vuorten väliin. Unohdin hetkeksi vuohet, kun lumouduin maisemasta.
Olisin istunut kuuntelemassa ja katselemassa alhaalla olevaa Kavoussin kylää
vaikka kuinka kauan. Merikin ylhäältä näkyi, ja kaukana Agios Nikolaos.
Ihmiset rupesivat lounaalle yhteen muinaisista
talonraunioista. – Leikitään tavernaa, nauroivat. Me jouduimme tyytymään
veteen, mutta se maistuu aina mainiolle, kun on ollut paljon muita
mielenkiintoisia makuja ilmassa. Saimme sentään pikku nytyset voileipää. Osasimme
käyttäytyä arkeologisella kaivausalueella mallikelpoisesti, taikka Cara taisi
kyllä pissata. Minä olin haaveillut mehukkaasta mammutin luusta, eivätkös
arkeologit kaivele niitä esille? Nämä rauniot olivat kuitenkin tyhjiin
kaivetut. Ei edes kivettynyttä koiran viestiä, tai jos olikin, niin haju oli
yli 3000 vuodessa haihtunut.
Lähdimme raunioilta takaisin alamäkeen, mutta eri puolelta
kukkulaa. Kuljimme ohi 3250-vuotiaan oliivipuun. Se ei kiinnostanut kovin
paljon, sillä se oli aidattu. Mikä määrä viestejä puun tyveen muuten olisi
mahtunutkaan, kun sen ympärysmitta oli 14 metriä! Caraa ei olisi saatu ikinä
pois sen luota.
Jatkoimme roomalaisten rakentamaa tietä alamäkeen. Ja
silloin! Vuohet tulivat minua noutamaan! Ne ihanat seireenit loikkivat suurelle
lohkareelle takanamme ja huusivat minulle: - Älä mene! Olet selvästi meidän
kilimme, tule tänne elämään meidän kanssamme! Niitä oli kymmenkunta, ja ne
päkättivät perääni kuorossa. Kun isäntä pakotti minut hihnan kanssa seuraamaan,
ne kääntyivät ja loikkivat peräkanaa takaisin vuorten sumuisille rinteille,
minun olympolaiset jumalattareni!
Alas kylälle ei ollut enää pitkä matka, vaikka polku oli
paikoin kasvanut umpeen. Caran piti nöyrtyä syliin, sillä sen perspektiivi oli
umpiviidakkoa, johon olisi eksynyt kuin minotauroksen labyrinttiin. Uskomatonta
kyllä roomalainen kivetys kulki siellä puskien alla kuin olisi tehty vastikään
eikä pari tuhatta vuotta sitten.
Kuljimme lopuksi Kavoussin kylän halki. Yhdellä parvekkeella
meille haukkui bokseri! Sen lisäksi tietysti lukematon määrä muita pihakoiria.
Saattaa olla, että jälkemme ovat nyt Kavoussin katubetonissa kuin filmitähdillä
ikään, sillä kylässä tehtiin tietöitä.
Uskotteko, että kotona uni maittoi, kun palasimme neljän
tunnin kävelyretkeltä. Näin unta vuohistani. Oikein ulisin ja loikin, ja sitten
heräsin ja katselin ihmeissäni ympärilleni, kun olinkin tutussa olohuoneessa
enkä rotkon reunamilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti