Kreikan meri!

Meri on ihana!

Minä tykkäsin uida kotimaassa. Uin kylmässäkin vedessä, mutta tietysti mieluiten silloin, kun oli kuuma ja vesi mukavasti viilensi.

Meillä Sarppasen kanssa oli aluksi kova totutteleminen tähän uuteen ilmanalaan, sillä meidän uuden spitimme terassilla oli lämmintä jotain 28 astetta. Niinpä ihmisemme pakkasivat uimakamppeet kassiin ja meidät autoon. Emme ajaneet kuin puoli kilometriä, mutta olisi se matka ollut aika ikävä kuumissaan kävellä takaisin kotiin, sillä puolet on ylämäkeä.

Rannalla lähdin innolla vesirajaa kohti, mutta hiekka oli ihan tulikuumaa ja tassuja poltti. Emännän piti kopata Cara kainaloon, kun se vain jäi nostelemaan käpäliään. Meille laitettiin aurinkovarjo ja valtasimme ihmisten viltin, kun hiekka oli ihan polttavaa. He rupesivat pötkölleen pyyhkeiden päälle. Emäntä kyllä lupasi panna heti illalla pyykkiin meidän reissussa rähjääntyneen huopamme, niin että saamme oman rantapeiton. Varjo on hankittu ihan meitä koiria varten. Ihmisväkemme ei viihdy niin kauan rannalla, että tarvitsisivat varjostinta, he vain vähäsen näyttävät nahkaansa taivaan arskalle ja nauttivat uimisesta.

 

Niinpä pääsin uimaan! Aluksi vähän ihmettelin kohahtelevia aaltoja, mutta uskaltauduin veteen isännän perässä. Ja totta kai minä maistelin vettä. Voi kamala, miten suolaista se oli! Mutta jotenkin minä ajattelin, että ehkä se on niin kuin ihmisten ruoka, suolaahan siinäkin on. Jatkoin siis maistelemista, mutta kuulemma naamastani näki, että vähän pahaa se vesi oli.

 

Uinnin jälkeen nenääni mennyt suola alkoi kutittaa ja tein oikein mahtavia sarja-aivastuksia. Sitten keksin piehtaroida hiekassa itseni kuivaksi, ja toisia nauratti touhuni. Onneksi ranta ei oikeastaan ole hiekkaa vaan oikein pientä kiveä, joka ei ollenkaan samalla tavalla tartu kiinni märkään turkkiin. Minusta se tuntui samalta kuin kevättalven lumi, kun se on vähän ryynimäistä, ja haukkasin sitä suuhuni. Ei hyvä idea, ei alkuunkaan. No, vettä päälle.

 

Ainakin näin alkukesästä rantamme on melko tyhjä. Saamme olla siellä käytännössä ihan omassa rauhassamme. Joitakin ihmisiä saattaa olla joidenkin kymmenien metrien päässä, mutta eivät ne meistä välitä emmekä me niistä, vaikka mukana olisi niiden koiriakin. Rantaa jatkuu kilometritolkulla, joten kyllä kaikki mahtuvat. Ihan mahtava paikka!

 

Leikin ja telmin vedessä oikein sydämeni kyllyydestä. Piehtaroin ja uin, pidin hauskaa oikein koko rahan edestä. Sitten oli aika palata autolle, yli monta kymmentä metriä leveän kuuman rantakaistaleen. Vaikka auto oli lämmennyt auringossa, emme moittineet Caran kanssa ollenkaan sinne pääsyä.

Meriveden juominen kostautui kotiin tultua. Kuten emäntä ennusti, kaikki se suola pani minut oksentamaan kunnon lammikon, onneksi ulos pihalle eikä autoon. Puutarhaletkulla se siitä pihakiveykseltä hoitui ja samalla saimme me Sarppasen kanssa suihkun myös. Vesi ei ollut kylmää, täällä ei sellaista saa kuin jääkaapista, ja oikeastaan tykkäsimme suihkustakin.

Kun seuraavana päivänä tehtiin uusi rantareissu, osasin olla jo viisaampi enkä niellyt vettä paljoakaan. Enää ei tullut huonoa oloa. Uimalenkki aamukävelyn yhteydessä tai iltapäivällä pyöräily rantaan kuuluu jo kuvioihin. Pyörälenkin Cara taittaa korissa, minä kysyn aina, pääsenkö kyytiin, mutta minut panevat juoksemaan.

Meri on hieno juttu, rakastan uimista. Taidan tykätä tästä Kreikasta aina vaan entistä enemmän!