Tavernassa

Täällä Kreikassa matkailleille on tuttua, että tavernoissa hoitaa pöydänalussiivoojan ja kotilemmikki-ikävänsijaisen virkaa kirjava joukko kissoja. Koiriakin saattaa mahtua kaartiin, vapaana kuljeskelevia mutta monesti selvästi tavernan vakiokalustoon kuuluvia. Toisinaan asiakkaalla on mukana oma koiransa, eikä kukaan tee siitä mitään numeroa. Sellainen on minun isäntäväelleni kovasti mieleen.

Lounaalla Agios Nikolaoksen rantakadun varressa

Tuli Suomessakin muutama vuosi sitten voimaan sellainen laki, että vaikkapa kahvilaan saa mennä koiran kanssa. Tosin ruokapaikan omistaja saa itse päättää, haluaako kieltää lemmikkien sisäänpääsyn. Tässä otettiin askel muun Euroopan suuntaan. Kummasti eivät olleet muualla älynneet, että ihmisten kodeissa sisällä asustavat, sisäsiistit lemmikit voivat yhtäkkiä muuttua haitallisiksi bakteeripesiksi, jos ne tuodaan omasta kodista julkiseen ruokasaliin.

Omistajani päättivät, että kun kerran olemme koko pitkän matkan seuranneet heitä tänne etelään, olemme sitten mukana kaikessa niin paljon kuin mahdollista. Niinpä olemme päässeet moneen tavernaan. Itse asiassa toistaiseksi vain yksi paikka on pyytänyt, että odottaisimme ”ulkopuolella”. Hassua, sillä ei siinä tavernassa ole edes seiniä.

Me odotimme kiltisti puiden varjossa ja saimme kehuja muilta asiakkailta. Eräs mies kävi oikein kättelemässä isännän ja sanoi: ”Onnittelut! Teidän koiranne lähetettiin ulos odottamaan ja ne ovat tuolla aivan rauhallisesti ja hiljaa.” Eihän meillä ollut hätäpäivää: me näimme oman väkemme koko ajan ja saimme vesikupin viereemme. Moni asiakas kävi meitä ihastelemassa, yksi tyttö halailikin minua, joten emme me sille tavernalle huonoa mainosta olleet.

Kun olemme isäntäväen mukana reissun ruokatauolla tai joskus myös juhlissa, pötköttelemme nätisti pöydän alla tai meille osoitetussa nurkassa. Täällä kuumassa on aina hyvä asettua rennosti vaakatasoon milloin siihen vain on mahdollisuus, sanon minä. Tarkkailen siitä ympäristöä, ainakin periaatteessa. Olen minä kyllä välillä nähnyt myös unta tavernan pöydän alla. Oletkos sinä, hyvä lukijani?

Olemme olleet kahviloissa, tavernoissa, pita-baareissa ja toimistoissa. Johtunee minun ruoka-ainerajoituksistani, että muuta tarjoilua emme ole saaneet kuin vettä. Useimmiten mukana on oma taittomallinen vesikuppimme, mutta on meille tehty juomakuppi muovipussista, kerran leikattu muovipullosta, ja olemme saaneet myös pahvisen jäätelökupin astiaksi.

Oma kuppi jäi kotiin, mutta janoinen juo vaikka muovipussista

Emme kerjää, koska kotonakaan meitä ei ruokita pöydästä, emmekä siis ole oppineet odottamaan mitään. Vaikka on niissä tavernoissa kyllä mahtavat tuoksut. Minkä sille voi, että tippa tulee huuleen.

Henkilökunta ja toiset asiakkaat ovat suhtautuneet meihin positiivisesti. Minun isoa kokoani kunnioitetaan mutta myös ihaillaan. Joskus kyselevät rotuja ja ikää. Jotkut pyrkivät rapsuttelemaan. Siedän sen armollisesti, joskus vähän heilautan häntää, mutta en ole mikään spanieli, anteeksi vaan kaikki spanielit. No, ihan hyvä, etten tervehdi kaikkia samalla tarmolla kuin kotiväkeä. Siinä hännänpaukutuksessa eivät heppoisimmat tavernan pöydänjalat ehjänä säilyisi.

Kerran nukkuessani ravintolassa eräs todella rohkea kissa hiipi melkein nuuskimaan kasvojani. Olin kyllä salamana hereillä, kun isännällä petti pokka ja hän kuiskasi: ”KISSSA!” Kissa oli sitten loppuillan puussa, ja minulla oli vahtipaikka puun alla. Tämä oli myös tavernan väen toive, sillä joskus nämä kisut käyvät pissimässä pöytäliinoihin ja tuolinpäällisiin. Jospa oppisivat vähän karttamaan kyseistä ravintolaa.

Ihmettelevät täällä, kun minä hoidan nämä kissat niin vähäeleisesti. Saatan tuijottaa varovasti etenevää kissaa silmä tarkkana, mutta korvien liikkeistä huomaa, että odotan vain merkkiä omistajalta. Kun isännän tai emännän suusta suhahtaa –sssa, niin silloin alkaa salamannopea toiminta. En minä sen pitemmälle kissaa saattele kuin on lupa, sitten palaan hyvin tyytyväisenä kysymään, saisiko mahdollisesti palkkaa.

Tätä on harjoiteltu Suomessa kotipihassa, josta olen hienosti oppinut saattelemaan naapurin kollit tontin rajalle – mieluiten ajaisin ne puuhun, mutta rontit enimmäkseen osaavat juosta turvaan kotipihoilleen. Sinne minulla ei ole lupaa seurata.

Niinpä osaan lopettaa jahdin täälläkin lyhyeen. Sen ansiosta olen saanut joskus aploditkin. Emäntä sanoo, että onneksi osaan, sillä nämä kissat ovat taatusti toisen tason tappelijoita kuin kotimaan mirrit.

Kyllä minulta saavat kissat olla myös rauhassa, jos ollaan vieraassa tavernassa, missä kissat kuuluvat kalustoon. En esimerkiksi hauku tai murise, tuijotan vain. Cara on kerran ryhtynyt haukkumaan irtokoiraa kahvilassa, sen ainoan kerran, kun hän huomasi tunkeilijan. Cara on aika kuuro ja melkein sokea, kai vähän emmentaalikin, näin meidän kesken. Mutta silti hän on minun kaverini ja isosiskoni, älkää luulko, että mitenkään väheksyn 13 ½ vuoden iän tuomaa kokemusta.

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että ulkona edustamiseen tarvitaan tietynlaiset käytöstavat. Ei passaa riekkua kuin pahaiset kylärakit. Mutta ei maailmankansalaiseksi synnytä vaan kasvetaan. Jos ei saa koskaan tilaisuutta harjoitella, ei voi onnistuakaan.

Olen minä kyllä myös ylpeä siitä, että saan edustaa täällä suomalaista koirankasvatusta. Olen kuullut muutaman taputtelijan sanovan, että näistä koirista saisivat ottaa täkäläiset mallia. Silloin isäntäväki antaa meille mahtavat rapsutukset ja heistä aistii, että he ovat oikein onnessaan.